Kuukausi: marraskuu 2015

Elämäni ”mielenkiintoiseksi” tekevät nykyään aistiyliherkkyydet. Aiemmin en ole kosketusyliherkkyyttä lukuunottamatta kokenut aistiyliherkkyyksiä, muuta kuin ajoittain, jonkin muun asian ne laukaistessa (raskausaikana, humalassa, krapulassa, jne.). Nykyään ne ovat mun ”kavereina” joka päivä.

Kosketusyliherkkyys

Kosketuksen vaikeudesta olen jo aiemmin kertonutkin. Toisena päivänä kosketusta kaipaa ja toisena sitä ei kestä ollenkaan. Jopa kätteleminen on joinakin päivinä liian ahdistavaa.

Hajuyliherkkyys

Ennen sairauslomalle jäämistä, ehdin olla työssä vanhusten palvelutalossa lähihoitajana 7 vuotta. Eli ikäviin hajuihin olen tottunut. Nyt kuitenkin ulosteen haju saa oksentamaan ja vasta pesty vessa haisee pissalle. Aiemmin rakastin hajuvesiä, nyt moni lempituoksuistani on liian voimakas käytettäväksi. Vakuumipakatun lohen haju on lähes sietämätön. Alkoholin hajun tunnistan jo kaukaa ihmisestä. Vaikka juotuja oluita olisi vain yksi, haju on kuin ihminen olisi tippunut oluttynnyriin. Viski, jonka tuoksusta olen ennen pitänyt, haisee desinfiointiaineelle. Pyykinpesuaineen, josta ennen pidin, haju saa hengityksen melkein salpautumaan.

Julkisilla paikoilla tilanteet on joskus tosi ikäviä. Kaupassa ohikulkeva tai kassajonossa ennen tai jälkeen minua oleva henkilö, joka on hieman lipsunut hygieniastaan, aiheuttaa sen, että joudun joko menemään puhaltelemaan ja nieleskelemään sappinesteitä hyllyjen väliin, vaihtamaan jonoa tai tekemään ylimääräisen lenkin.

Omat lenkkikamppeet on pestävä usein ja säilytettävä erillään muista vaatteista, koska ne haisevta niin pahalle.

Eli aika kauas on tultu siitä, että aiemmin hoidin märkivät haavat mielelläni ja vapaaehtoisesti tein likaisimmat työt oksennus-/mahatautiepidemian aikana, kun ei tehnyt pahaa juuri ollenkaan.

Joskus aiemmin vähättelin hajuyliherkkien reaktioita, mutta nyt ymmärrän, miten hankalaa heidän elämänsä on, kun kaikki haisee liikaa ja pahalle. Ainakin mulla hajuyliherkkyyteen liityy myös joistakin hajuista laukeava päänsärky.

Näköärsyke-yliherkkyys

Aiemmin tuuletin päätäni aivottoman väkivaltaviihteen avulla. Nyt saa tv olla mun puolestani kiinni. Jos tv:ssä on vilkkuvaa tai nopeasti vaihtuvaa kuvaa, strobovaloja, tmv., joudun istumaan silmät kiinni. Useat piirretyt ohjelmat ovat liian räikeitä. Myös värikkäiden lehtien lukeminen kulutaa tuhottomasti energiaa.

Onneksi on äänikirjat, joita voi kuunnella vaikka silmät kiinni ja säkkipimeässä. Oikeastaan en juurikaan kaipaa tv:n katselua. Senkin ajan voin käyttää johonkin muuhun tyhjäntoimittamiseen, yliherkkänä päivänä, kun ei mihinkään järkevään pysty.

Kirjojen lukeminenkin on hankalaa, koska ajatus ei pysy kasassa niin paljoa, että sivun lopussa muistaisi, mitä alussa luki, mutta myös siksi, että kirjaimet alkavat nopeasti näyttää silmissä muurahaisilta tai tuhruisilta, vaikka näössäni ei vikaa sen suhteen olekaan.

Luonnon valo ja tuli ovat sellaisia, mitkä eivät ärsytä, vaikka olisikin yliherkkä päivä. Valo tuntuu hyvälle ja pimeänä päivänä saatan tunti tolkulla tuijotella kynttilän liekkiä. Aiemmin tuijottelin takkaa, mutta nykyään meillä ei sellaista ole, se harmittaa. Onneksi on kynttilöitä.

Kuuloaisti-yliherkkyys

Lasten huuto-kiljunta ja ”ininä” on todella häiritsevää. Samoin tv:n mölinä. Jotkut musiikit ärsyttävät, toiset rauhoittavat ja niiden vaikutus vaihtelee päivittäin riippuen mun fiiliksistä. Torjun usein ärsykkeitä kuuntelemalla fiilikseen sopivaa musiikkia kuulokkeilla. Lapsetkin ovat tottuneet siihen, että yliherkkänä päivänä laitan kuulokkeet korville ja kun heillä on asiaa, karjaisevat ”ÄITI!”, ennen kuin alkavat kertoa asiaansa.

Paikassa, jossa on paljon ihmisiä minua ärsyttää puheensorina, jos en pysty keskittymään jonkin keskustelun kuuntelemiseen vaan puhe on oikeastaan vain surisevaa massaa. Tällöin auttaa myös se, jos kykenen keskittymään katsomaan jotain.

Olen oppinut nauttimaan hiljaisuudesta. Laitan usein tv:n kiinni, jos kukaan ei sitä katso (ennen se oli aina auki vaikka kukaan ei olisi sitä katsonutkaan). Joskus saatan laittaa kuulokkeet päähäni, vaikka en kuuntelisikaan mitään, vaimetamaan kodin ääniä (esim. lasten pelien äänet, tiskikone, kuivausrumpu).

Olen aiemmin maininnutkin keikoilla käymisestä. Siellä musiikki soi kovaa, mutta se ei yleensä häiritse, koska olen tietenkin kyennyt valmistautumaan siihen, että musiikki soi siellä kovaa. Ja yleensä musiikki on fiilikseeni sopivaa.

Herkkä kuuloisuus vaikuttaa myös sosiaalisiin tilanteisiin. Jos on paljon hälinää ympärillä, saatan mennä lukkoon, enkä pysty keskittymään keskusteluun. Toisaalta, saatan keskustella sujuvasti, mutta jälkeenpäin en muista koko keskustelusta mitään. Joskus se, että ajatus takkuaa, saattaa aiheuttaa joko kiusallisia tai hulvattomia tilanteita.

Kuten silloin,kun erästä raha-asiaa pohtiessa tuumasin muille, että jos ei muuten selviä, mennään myymään itseämme paikallisen baarin seinustalle. Onneksi asia kääntyi vitsiksi. Tilanne huomioon ottaen olisi ”ajatuspierullani” voinut olla todella huonokin vaikutus.

Ärsykeherkkyys, ajatuksen jumiutuminen ja nopea väsyminen sosiaalisissa tilanteissa ovat johtaneet siihen, etten jaksa ”tyhjäkäynti-lätinää” eikä sanavalintani aina osu kohdalleen tai en jaksa miettiä loppuun asti, loukkaanko keskustelukumppaniani sanavalinnoillani. Tämä on minulle outoa, koska aiemmin saatoin päivä-/yökausia pohtia ilmaisumuotoja, etten vain loukkaisi ketään.

Toivon mukaan keskustelukumppanini ymmärtävät sanoa suoraan, jos loukkaan heitä, se ei ole tarkoitukseni, aina ei vaan tajua, mitä sammakoita suustani päästelen.

Tämän tekstin idea lähti Mokoman Pohja on nähty-biisistä. Itsekin olen törmännyt monenlaisiin lohdutukseksi tarkoitettuihin sanoihin, jotka ovat menneet sairaan päässä vituralleen.

Ei saa ymmärtää väärin, olen ollut otettu siitä, että minua yritetään tsempata ja olen saanut paljon myös aivan ihanaa tsemppausta. Eikä kukaan varmaan tahallaan ole päästänyt ”sammakoita suustaan”.

Tunnistan itsessänikin tarpeen lohduttaa ja varmasti olen valinnut monesti väärät sanat.

Tässäpä muutama esimerkki, ei-niin-onnistuneesta sanavalinnasta ja siitä, miten ne minun päässäni on kääntynyt.

”Ajattele valoisia ajatuksia” – No, helppoahan se on, kun korvien väliin valoa saa vaan taskulampulla näyttämällä.

”Ota järki käteen” – Tällä sairaudella ja sen oireilulla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa.

”Ei susta uskois! Näytätkin niin hyvälle/Pystyithän sä tulemaan tännekin/tmv.” – No sepä se hauskaa onkin, ettei mielenterveysongelmat aina näy päälle päin. Mulle suojakeinona toimii myös se, että pyrin näyttämään siistille ja toimivalle yksilölle ihmisten ilmoilla. Olen kuitenkin sen verran kykenevä, että pyrin pakolliset asiat hoitamaan, koska maailma ei ole niin reilu, että se pysähtyisi vaikka mun elämä onkin jumittunut. Kuntoutumiseen kuuluu myös se, että pyrkii hoitamaan asioita ja lempibändien keikoilla käyminen on mulle musiikkiterapiaa ja henkireikä, vaikka mua ahdistaisi tai pelottaisi kuinka. Totuus on se, että kun saan asioitua jossain, usein lyyhistyn autossa täriseväksi ihmishyytelöksi ja keikkareissuista palaudun monta päivää.

”Kyllä se siitä” – Ei se siitä! Kuntoutuminen on aktiivinen prosessi, joka ei tapahdu itsestään. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on krooninen sairaus, josta ei voi parantua, mutta kuntoutua voi toimintakykyiseksi. Se on kyllä totta, että aktiivisella kuntoutuksella, lääkehoidolla ja terapialla ajan kanssa olotilan pitäisi kohentua, mutta se todella vaatii töitä eikä tapahdu itsestään.

”Mummon-kummin-kaimallakin on toi, ei se oo niin vakavaa” – No, ihan kiva, että sillä menee hyvin. Tämä sairaus on yksilöllinen ja suurin osa oireiluista näkyy vain sairastuneelle ja hänen läheisilleen, jotka osaavat lukea merkkejä sairastuneen käytöksestä. Se vakavuus on ihmisestä ja olosuhteistakin kiinni. Varmasti ajan mittaan ja kuntoutumisen edistyessä sen vakavuus helpottaa, mutta vasta diagnoosin saaneelle ja vasta sairauteen tutustuessa ja sen olemassaolon kanssa kamppaillessa se on pirun vakavaa!

”Aattele, asiat vois olla huonomminkin” – No joo, voihan sitä katsoa, mitkä asiat on omassa elämässä vielä sekoittamatta niin tietää stressata, että milloinkohan onnistunut nuokin asiat ryssimään.

” Mieti, miten paljon sulla on hyvin: mies, lapset, koti…” – Tottahan se on, mutta vähän kuin edellisessä kohdassa, mieli kääntää asiat niin, että ne on juttuja, jotka vielä on mahdollisuus tuhota/menettää. Toisaalta kaikki tuollainen on myös asioita, joihin mun pitäisi kyetä panostamaan enemmän.

No, mitä minä sitten pidän parempana vaihtoehtona lohdutukseksi?

Ehkä koskettavin sanallinen empatian-ilmaisu mulle on ollut ” Mulla ei oo sanoja, joilla sua lohduttaa, mutta näen, että oot huonossa jamassa”.

Sanahelinän sijaan rohkaisen kysymään ”miten voisin auttaa?”. Vaikka apua ei tarvitsisikaan juuri nyt tai ei ole keinoja, joilla auttaa, antaa se kuitenkin tukea enemmän kuin tyhjät fraasit. Toki, jos esität kysymyksen, ole myös oikeasti valmis tarjoamaan apuasi!

Tai, jos et kykene antamaan apuasi, totea hyvällä omallatunnolla, ettei sulta löydy sanoja, etkä osaa auttaa, mutta kuulet ihmisen hädän/ahdistuksen/väsymyksen/tmv.

Usein suurin apu on läsnäolo ja kuunteleminen. Toki jos itse olet tilanteessa, jossa et kykene vastaanottamaan toisen pahaa oloa, sano sekin ääneen ”Mä kuulen sun pahanolon, mutta mulla ei oo voimavaroja auttaa sua, haetaan sulle apua muualta”. Koska tämä sairaus pienentää soisaalista piiriä on sairastuneelle tärkeää tietää, että jossain on ihminen, joka muistaa hänen olemassaolonsa vaikka ei kyselisikään joka päivä kuulumisia tai osaisi auttaa.

Ja jälleen, kenenkään ei tarvitse ottaa vastuuta lähimmäisen pahasta olosta, miettikää yhdessä, mistä löytyisi ammattiapua.

Toisaalta, ei se ole niin vakavaa, jos menee lohdutuksen sanoissa pikkusen metsään, tärkeintä on, että osoittaa välittävänsä!

Iltana muuanna mä päätin tehdä ruoaksi kasvissosekeittoa. Mun herkkuruokaani, joka uppoaa myös lapsille.

Alustukseksi meidän perheen ruokahärdelliin, meillä on monta ruokavammaista, joten ruoan miettiminen ei aina ole helppoa.

Mä en syö sikaa enkä nautaa ja riistaa meillä on 1-2 kertaa vuodessa.

Olen hyvin tartuttanut sika-nauta-dieetin myös muihin perheenjäseniin.

Isäntä ei haluaisi syödä samaa ruokaa kahta kertaa peräkkäin (paitsi pizzaa).

Tyttö syö vain sitä, mikä maistuu hyvälle ja makumieltymykset on ihan päivästä kiinni (toki joutuu syömään sitä, mitä on tarjolla mahansa täytteeksi).

Poika sentään on melko kaikki ruokainen.

Kun tähän vielä lisätään 4 kissaa ja koira, jotka kaikki ovat nirsoja, mieti sitten ruokakauppaan menoa suunnitellessa, mistä ruoat viikoksi, kun budjettikin on rajallinen.

Mutta takaisin kasvissosekeittoon.

Kehaisin oikein isännälle, (jonka olin suvainnut herättää päiväunilta hakemaan poikaa harrastuksesta, koska itsellä oli keiton teko kesken ) että ”tein ison satsin, saa huomenna lämmittää tai jatkojalostaa”. Tähän isäntä tuumasi ”tai olla jatkojalostamatta”. Sain tähän vastattua, että ”hyvää keittoa en pois heitä”.

Isäntä lähti hakemaan poikaa ja minä jäin kihisemään kiukusta.

Itku-potku-raivarihan siitä tuli. Vähän sain laantumaan kihinääni, mutta kun miesväki tuli kotiin, kiukku nosti päätään. Mielenosoituksellisesti painuin makuuhuoneeseen kuuntelemaan musiikkia ja kirjoittamaan päiväkirjaa.

Tajusin, että mulla oli ollut muutenkin tuskainen päivä ahdistavia unia sisältäneen yön jäljiltä. Se varmasti edesauttoi raivarin yltymistä.

Ja se, että olin muutama päivä aiemmin aiheesta maininnut, että järkevällä ruokasuunnittelulla helpotan ”tehtävien asioiden” -listaani ja vähennän stressiä.

Monesti aiemmin olen myös huomauttanut isännälle, ettei hänellä ole hajuakaan, kuinka paljon kuukaudessa kauppaan menee rahaa, koska yleensä minä ne maksan.

Tosin nyt on jo päässyt hajulle hinnoista, kun on joutunut olemaan ”turvamiehenäni” kauppareissuilla.

Miksi sitten itsekseni itku-potku-raivosin?

Toki mulle olisi tullut hetkeksi helpompi olo, jos olisin syytänyt syytelistan päin isännän naamaa. Mutta pian olisin saanut jo huonon omantunnon siitä, että olisin loukannut toista, koska loukkaannuin toisen puolihuolimattomasta heitosta. Mitä olisi hyödyttänyt kiukun kihinässä lauotut puolihuolimattomat sanat, tuloksena olisi vain paha mieli kaikilla eikä yhtään järkevää ratkaisua.

Niinpä kokosin katastrofin ainekset ja velloin tovin huonoissa fiiliksissäni.

Sitten jatkoin illan pyörittämistä ja, kun pahin sirkus oli ohi, kerroin isännälle, miksi loukkaannuin ja ehdotin, että hän voisi ottaa vastuuta vaikkapa viikonlopun kokkailuista ja viikolla iltarumban pyörittämisestä.

Nyt jälkeenpäin koko episodi tuntuu pieneltä ja jopa naurettavalta, mutta tapahtuessaan se oli oikeasti iso katastrofi, mun pään sisällä. Niin vain tämä sairas pää toimii, pienistä asioista tulee isoja ja kääntää omassa päässään ajattelemattomasti heitetyt sanat verisiksi loukkauksiksi.

Ja sota on valmis, jos ei saa itseään pysäytettyä ja mietittyä hetken, mistä oikeasti on kyse.

Mutta jotain hyvää tästäkin seurasi, isäntä on oppinut paremmin lukemaan käyttäytymistäni ja osaa jo kysyä, mikä pännii. Hän on ottanut vastuulleen iltarumban ja usein viikonlopun ruoat. Saattaapa hoitaa kauppa-asiatkin ihan omasta tahdostaan.

Kun kiukkus kihisee,pidä suus.

Punnittu puhe palkitsee

enemmän kuin huolimaton heitto.

Nosta silmiltäs vitutuksen peitto.

Auttaako se oikeasti,

jos toisen päälle kiukkus syydät?

Sen jälkeen kauan anteeks pyydät.

Vai oisko parempi malttaa,

käyttää itkumuuriin ajattelun talttaa?

Tasaa mieles ja sanojas pohdi.

Vois väistyä riita ja poru,

tulla tilalle keskustelu ja sopu.

Älä jätä asiaa mielenpäälle,

mutta asettele sanas tarkkaan.

Kaikesta puhua täytyy,

muuten poru katkeruudeks ajan kanssa äityy.

Katse menneeseen saa tajuamaan, että minun maailmani on vuoristorata ilman jarruvaunua.

Istukaa alas ja asentakaa turvalaitteet. Nyt mennään!

Aluksi lähdetään jyrkkään nousuun kohti hypomanian huippua. Ideoita riittää ja kaikki koitetaan toteuttaa. Ajatuksen kulku on valoakin nopeampaa. Mä osaan kaiken, teen kaiken, kaikissa projekteissa tarvitaan nimenomaan mun työpanosta. Unen tarve vähenee, eihän sitä aikaa tuhlata nukkumalla, kun hyviä ideoita on kehitettävä. On oltava tavoitettavissa 24/7,eihän sitä  tiedä, milloin mua tarvitaan.

Aivan ihanaa! Löysin toisen fiksun ja idearikkaan tyypin (lue toinen (hypo)maanikko), nyt vasta meillä ajatus juokseekin ja ideoita ja proggiksia syntyy.

No joo, vähän harmittaa, kun kotona ei ole niin paljon aikaa miehelle ja muksuille, kun pitää liitää edustamassa, päättämässä asioista. tehdä extra-vuoroja töissä. Mutta mä tarvitsen statusta ja mun panos on korvaamaton! Ja jos olen kotona, on mun sielläkin hoidettava nämä tärkeimmät jutut, ihan vaan kymmenen sähköpostia, pari Exceliä ja puhelua, mut sitten mä ehdin kuunnella sinua lapseni.

Aletaan olla hypomanian lakipisteessä, voidaan jo aistia, että kohta mennään alas ja lujaa.

Mua alkaa ärsyttää. Ärsyttää ihmiset, jotka ei saavuta mun asettamia tavoitteita. Ärsyttää ihmiset, jotka ei tajua mun työmäärää ja mun työn tärkeyttä. Toisaalta ärsyttää myös se, että koko ajan joku vaatii multa jotain, eikö ne tajua, miten paljon mulla on hommia?

Mutta kyllä mä näistä hommista selviän. Vähän ehkä deadline ylittyy, mutta silti. Jaksaa, jaksaa!

Ai miten niin mä en voi ehtiä olla mukana kaikessa, höpö höpö?!

Sitten tulee se alamäki. Pystysuoraa laskua ja vauhti vaan kiihtyy. Alkaa jo pelottaa, miten syvälle mennään.

Mä en pysty tähän! Mulla on ihan helvetisti kaiken näköistä kesken! Osasta en edes tiedä, miten ne pitäisi tehdä! Miksi kukaan ei auta? Miksi tämä on mun homma? Ai niin, taisin luvata hoitaa tän ja kieltäydyin avusta.

Mä en oo nukkunut pariin kuukauteen kuin harvoina öinä enempää kuin 4h, usein jopa vähemmän. Mä oon inhottava paskapää, joka ei osaa mitään! Ei kukaan mua oikeesti rakasta, kaikki tahtoo vaan käyttää hyväkseen.

Särkee ensin yhtä kohtaa ja sitten kipu siirtyy. Lääkärit eivät löydä koskaan mihinkään syytä. Saan pari kipulääkekuuria ja passituksen takaisin töihin, koska vikaa ei löydy. Ja taas mä olen 1-2 viikon päästä viimeistään takaisin uuden vaivan kanssa. Relaksantit ja vahvat kipulääkkeet auttaa onneksi nukkumaan, mutta eihän se uni virkistä. Mutta olenpahan sen aikaa pois tästä paskasta todellisuudesta.

Pakko koittaa löytää jotain positiivista elämäänsä, ostaa jotain, juoda kännit…ihan mitä vaan!

Mä en jaksa lapsia enkä jaksa olla kiinnostunut miehen asioista. Miksi nekin vaatii multa niin paljon?!

Kaikki itkettää kunnes en enää edes itke, ainoa tunne on lohduton epätoivo ja vitutus.

Mä annan määräaikoja itselleni, jos tuntuu vielä viikon päästä tälle, haen apua tai lopetan tän touhun. Usein määräpäivänä en enää osaa sanoa, onko olo kohentunut vai ei. Määrään uuden määräpäivän ja uuden ja uuden…

Nyt tullaan loivaan nousuun kohti lähtöpistettä. Vähän mahanpohjassa kutittaa lähteekö uuteen nousuun.

Jotenkin sain rämmittyä tekemättömät työt valmiiksi tai pyysin apua. Nyt ei ole niin paha olla ja toiveissa parempaa. Nyt kyllä pidän itseni aisoissa, ettei samaa tapahdu kuin viime kierroksella. Vauhtia on hillittävä, varovaisia suunnitelmia tehtävä…

Ja terve tuloa uudelle kierrokselle!

 

Niin, tätä se on ollut: n. 4-8 viikkoa hypomaniaa, masennusta 8-12 viikkoa, helpompi aika 2-4 viikkoa. Tauotta…

Kunnes keväällä 2014 läheinen ihminen kuoli ja koko perhe oli tuuliajolla tovin. Läheisemmät saivat surra ensin ja minä luovin koko poppoota väljemmille vesille. Paljon muutoksia ja epävarmuustekijöitä.

Yritin pitää itseni toimessa ja vastustaa alkavaa ”huonompaa aikaa”. Lopulta alkukeväällä 2015 minun oli pakko nostaa kädet ylös ja luovuttaa. Jätin harrastustoiminnan, minimoin luottamustehtävät. tunsin että paha aika oli ovella.

Töissä tein sen mikä oli pakollista, suoritin. Ajattelin, että, kyllä tää tästä, kunhan tulee 3 viikon kesäloma. Loma tuli ja meni. Mitään en saanut aikaan, olin väsynyt ja ärtynyt. Uni oli edelleen lyhyttä. Palasin lomalta minusta tuntui että kaikki asiat kaatuivat niskaan. Tein yhden yövuoron. Vapaapäivänä minulla oli aiemmin sovittu työterveystarkastus, jota varten olin täyttänyt jo ennen lomaa työhyvinvointi-kyselyn. Hoitaja osasi kysyä oikean kysymyksen, joka aiheutti totaalipysähtymisen, hajoamisen.

Vastaukseni kuului: ”En mä enää jaksakaan”.

Olkaa kiinnostuneita siitä, mitä kaverille kuuluu! Jos kuuluu pidempään epätavallisen huonoa, ei sun tarvi ottaa siitä yksin vastuuta! Miettikää yhdessä, minne ovelle kolkuttaa apua hakemaan ja VAATIKAA hoitoa!

Yksikään särky, kolotus, alakuloa matalampi mieli ei ole sellainen, etteikö siihen jokin syy löydy! Joskus se ei vaan ole heti loogisin vaihtoehto. Uskaltakaa tutkia mielenterveyttänne, ei oo häpeä hakea apua ongelmiin, on häpeällistä olla niin tyhmä ettei kehtaa hakea apua.

Elokuun alussa 2015 minä menin 32 vuotiaana pirstaleiksi.

Vihdoin myönsin ääneen, etten enää jaksa, en ollut jaksanut enää pitkään aikaan.

Työterveyshoitaja keräsi pirstaleet ja auttoi minut eteenpäin.

Elokuun lopussa sain vihdoin tilalleni oletetun nimen: kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppi 2.

Ja niin hoitajasta tuli hoidettava.

Jossain vaiheessa tajusin oirehtineeni jo noin 20 vuotta. Ymmärsin myös, että nyt pirstaleista on koottava uusi Minä. Katsottava maailmaa ja myös menneisyyttä bipo-lasit silmillä.

Matkani ja pirstaleista uuden Minäni kokoaminen on vasta alussa. En tiedä, mihin se minua vie. Millainen Minä pirstaleista muodostuu, kuinka terävät kulmat hiotaan?

Koitan aktiivisesti opetella ajattelemaan niin, että tulevasta en tiedä, mennyt odottaa käsittelyään, tärkeintä on elää nyt.

Niin kuin usein muutenkin, itse matka on tärkein – ei päämäärä.

Terve tuloa mukaan matkalle Minuksi!