Musiikin mieletön mahti

Vaikka olenkin ääniyliherkkä, kuuntelen musiikkia paljon.

Peitän minua häiritsevän kuul0ärsykkeen kuuntelemalla musiikkia kuulokkeilla.

Maadoitan itseni levottomana päivänä kuuntelemalla rauhallista musiikkia.

Ahdistuneena tarvitsen yleensä aggressiivista musiikkia tai biisejä, joiden sanat osaan ulkoa ja pystyn keskittymään laulamiseen (voi niitä parkoja, jotka ovat kuuloetäisyydellä tuolloin).

Lenkeillä ja salilla saan boostia musiikista ja valitsen musiikin mielentilani mukaan.

Jos olen menossa tapaamiseen, jota jännitän ennalta, huudatan musiikkia autossa ja puran pelkoa, rauhoitan itseäni tai haen ”taistelufiiliksen” tietynlaisesta musiikista.

En heittele tähän mitään esimerkkejä, koska sama musiikki voi toimia eri tavoin eri päivinä ja varmasti jokaiselle on yksilöllistä, millainen musiikki milloinkin toimii.

Viikko sitten olimme mieheni kanssa viikonlopun Jyväskylässä hotellissa ja koko viikonloppu oli täynnä musiikkiterapiaa. Olenkin kyllä koko viime viikon toipunut tuosta reissusta.

Vaikka minun piti kyetä toimimaan täysin vieraassa ympäristössä, hotellissa, jossa en ole koskaan ollut, halusin nimenomaan siihen hotelliin. Onneksi nettisivuja tutkimalla pystyin hieman valmistautumaan ympäristöön ja kokemuksesta tiesin, että hotelleissa on kuitenkin helppo kulkea.

Vaikka toinen viikonlopun konserteista oli minulle vieraammassa paikassa Paviljongilla , halusin nimenomaan tälle keikalle, koska illan pääesiintyjää, Children of Bodomia,  tuskin pääsen toistamiseen katsomaan.

Tiesin myös, että keikalle on varmasti tulossa paljon väkeä. Onneksi tilaan pystyi tutustumaan etukäteen netissä ja kulkuväylät olivat hyvin selkeät ja tilaa reilusti.

Toisena iltana keikka oli tutussa paikassa Tanssisali Lutakossa ja kyse oli lempibändistäni, Mokomasta.

Porukkaa tiesin tulevan paljon ja tilaa olevan vähän, ja tiesin olevani herkillä edellisen illan jälkeen, mutta silti en halunnut jättää keikkaa mistään hinnasta väliin.

Keikoilla käyminen on terapiaa kaikille aistiärsykkeille. Yleensä käymme mieheni kanssa aina samassa tutussa paikassa keikoilla. Tutussa paikassa hahmotan tilan vaikka siellä olisi paljon ihmiisiä. Tiedän, mistä pääsee pihalle jos ahdistus kasvaa liikaa. Tiedän myös, missä kohtaa on hyvä olla katsomassa. Pystyn myös tekemään ennalta suunnitelmia apukeinoista, joita pystyn tekemään, kun tiedän, millainen tila on. Mies tuo turvaa ja hän myös pitää huolta, etten joudu liian tukalaan tilanteeseen, koska aina ihmiset pakkaantuvat yleisössä vieri viereen ja fyysistä kontaktia on melko mahdoton välttää.

Yleensä valitsen keikan katselupaikan samantien sisälle tullessa ja jään odottamaan keikan alkua.

Tämä on illan hankalin vaihe, jolloin täytyy pinnistellä pitääkseen ahdistustaso sellaisena, että pystyn käsittelemään sen. Ennen keikkaa on paljon melua, puhetta sekä musiikkia, joka ei välttämättä ole sopivaa mielentilaani. Useina ahdistus on voimakkaimmillaan juuri ennen keikan alkua. Silloin helpottaa, jos voi keskittyä musiikkiin tai kuuntelemaan keskustelua vierestä, myös se auttaa, että voi fyysisesti pitää kiinni jostain ja tietää minne katsoa, jotta näkee miehen tai tuttavan kasvot. Tosin taaksepäin ei juurikaan kannata katsella, jotta ei huomaa, kuinka monet kasvot siellä takanapäin on. Jostain syystä minua ahdistaa enemmän, jos näen ihmisten kasvot, kuin se, että näen heidät takaapäin.

Kun keikka viimein alkaa, ympäröivä todellisuus menettää merkityksensä.  Mä huudan, pogoilen ja laulan täysillä. Samalla puran aggressioitani ja jännitystilojani.

Keikan loputtua paluu todellisuuteen vie aikaa. Yleensä odotellaan pahin ruuhka narikasta, ennenkuin lähdetään. Tai ainakin niin kauan, kuin ahdistus pysyy aisoissa.

Seuraavan yön säpsähtelen ja saan lihasnykäyksiä. Seuraavana päivänä kroppani on kuitenkin rennompi ja oloni väsynyt, mutta vapaantuneempi edes parin päivän ajan.

Vaikka keikkareissut vaativat rahaa, aikaa ja monen päivän suunnittelun, ovat ne sen arvoisia!

Joskus, kun olen ollut todella herkillä mielin, olen pohtinut vaihtoehtoa musiikille, josta saisi samat edut kuin musiikista, mutta enpä ole keksinyt. Herkkänä päivänä kuuntelen musiikkia hiljaisemmallaan ja jos sunkin mahdollista, ilman kuulokkeita.

Pakko-neuloosi

Joku on vääntänyt neuletyön tekemisestä innostumisen neuloosiksi. Minulla on pakko-neuloosi.

Olen jo aiemmin maininnut, että koetan hallita levottomuuttani ja ahdistustani käyttätymismalleilla ja pienillä ”kikoilla”. Yksi tällainen ”kikka” on käsityöt.

Jos suinkin pystyn keskittymään neuleeseen tai virkkaukseen, se vie mukanaan ja maadottaa mut paikalleen ja irroittaa haahuilusta.

Taidot ei tässä hommassa mun kohdalla jyllää, mutta se ei olekaan pääasia, vaan se, että saan pysäytettyä päämäärättömän vaeltelun huoneesta toiseen tai ajatukset pysäytettyä, kun ne jää rullaamaan paikoilleen.

Olen vääntänyt villasukkia, myssyjä, neulepaidan, isoäidinneliöitä ja nyt työn alla on säärystimet.

Joskus joudun kääntämään neulekaavoja ja tekemään kaavat uudelleen niin, että ymmärrän, mitä olen tekemässä enkä joudu aina pläräämään, mitä milläkin merkillä tarkoitetaan.

Joskus joudun haastamaan itseni, kun tuntuu, etten pysty keskittymään. Usein käy kuitenkin niin, että kun on saanut pari riviä hampaat irvessä nyhrättyä (ai niin, en saisi kyllä purra hammasta), se alkaakin sujumaan.

Huono puoli pakko-neuloosissa on se, että meillä pyörii aina lankoja lattialla ja kaavoja pitkiinsä

(käsityökorista huolimatta ne tuntuu olevan aina kaikkialla muualla paitsi siellä korissa).

Lapset ovat välillä sitä mieltä, että äiti ei muuta teekään kuin käsitöitä.

Maadottumisen lisäksi saan edes jotain konkreettista aikaiseksi, kun tuntuu, ettei saa tehtyä mitään.

Jotenkin mun on helppo uskoa, että monella luovalla ihmisellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö.

(Hypo)maanisessa vaiheessa (mun kielellä boost-vaiheessa) on tosi luova ja idearikas ja  käyttää aikansa ja voimavaransa 110%:sti siihen, mikä milloinkin on Just Se Mun Juttu! Tosin, valmista usein ei tule.

Masennusvaiheessa on taas pakko purkaa pahaa oloaan jotenkin. On tärkeää löytää edes jotain, missä näkee saavuttavansa jotain. Toisaalta boost-vaiheessa kesken jääneestä jutusta voi muovautua aivan jotakin muuta kuin alunperin oli tarkoitus.

Miksi sitten neuletyöt?

Mulla ei ole hitustakaan piirtäjän/maalarin taitoja

(seinät voin kyllä maalata).

Kirjoittaminen vaatii vielä paljon, vaikka joskus suht taitava kirjoittaja olen ollutkin.

Nämä blogi-tekstitkin syntyvät useammassa vaiheessa.

Toisaalta kutileen voi myös jättää kesken pitkäksikin aikaa ja jatkaa sitten, kun sille tuntuu.

Vielä, kun muistaisi viedä kutileen jonnekin jemmaan, eikä jättäisi pyörimään olohuoneeseen.

Vaativampi käsityö on myös pään tyhjennystä.

Kun joutuu laskemaan silmukoita ja seuraamaan kaavaa, ei päähän mahdu juuri muuta pyörimään.

Toisaalta helppoa kutiletta tehdessä voi antaa ajatuksen lentää, katsoa tv:tä tai kuunnella äänikirjaa

(joku voi lukea varmaan kirjaakin, mutta multa se ei onnistu).

Suosittelen lämpimästi etsimään omin tapa toteuttaa luovuuttaan ja harjoittamaan sitä!