Nyt onkin ollut pitkä tauko kirjoittamisessa.
Olen paljon miettinyt sitä, kuka minä olen ja mihin suuntaan haluan elämässäni kulkea? Ihan tuollaisia pieniä aiheita.
Tajusin jokin aika sitten, että olen pitänyt ”oikeana minuna” sitä hypomaanista-minää. Mutta, jos se on enää taustalla vaaniva ”mörkö”, jota ei enää päästetä valloilleen, kuka minä sitten olen?
Mietin joku vuosi sitten käymääni enneagrammi-kurssia ja pohdin, että löytyisikö sieltä vastauksia. Kuinka ollakaan, kyseisen kurssin pitäjä otti minuun yhteyttä ja ehdotti kurssia ja paria kirjaa. Kurssi on edessä, mutta kirjat olen lukenut kohta kahteenkin kertaan. Ja kyllähän sieltä jotain tuttua löytyy.
Pohtiessani opiskelu- ja työkokeiluasioita olen joutunut miettimään, mitä minä elämältäni haluan. Se on käynyt selväksi, että alan vaihto on edessä.
Hakuja on vetämässä, katsotaan sitten, mikä tärppää vai tärppääkö mikään. Kauhua aiheuttaa ajatus valintakokeista, mutta oon yrittänyt olla aattelematta liiemmin asiaa ja toisaalta, mitäpä siitä vaikka mokaisin.
Kuntoutumisessani on kertaalleen jo otettu takapakkia, vähän aikaa rämmitty eteenpäin, mutta on siitäkin selvitty.
Mitäpä kuuluu kavereilleni kammoille? Ihmiskammo on ns.” normi-päivänä” siedettävää vaikka en ihmisten ilmoilla niin tykkää kulkeakaan. Koskeminenkin on helpottanut tuttujen ihmisten kohdalla.
Hajukammo on saanut viime aikoina aimo annoksen siedätystä. En vieläkään kovin hyvin siedä pahoja hajuja, mutta eivät ne enää yleensä aiheuta suoranaista pahoinvointia.
Kovat äänet ja hälinä ovat edelleen minulle myrkkyä. En kuitenkaan enää yleensä saa paniikkikohtausta niistä.
Olen saanut arkeeni harrasteita kuntosalista ja uinnista. Vaikka syystä ja toisesta olen joutunut taukoja pitämään, olen kuitenkin aina saanut treenistä uudelleen kiinni, mikä mulle on kova juttu. Treenatessani punainen lanka on ”kun päätä ei saa enää kuntoon, parannellaan sitten fyysistä olotilaa”.
Omaa itseä ja omia tavoitteita pohtiessa olen myös törmännyt siihen, että minun on edelleen luovuttava joistakin asioista. Oltava itsekäs oman aikani suhteen. Vaikka varmasti aina tulen toimimaan jollain tavalla vapaaehtoistyössä, nyt minun on aika luopua vastuutehtävistäni ja jakaa aikaani vapaaehtoistyölle kitsaammin.
Hankala paikka, mutta uskon että löydän paikkani kyllä.
Minulla on onneksi hyvät psykologi ja psykiatri ja maailman ihanin vertaistukihenkilö. Ja kohta terapeutteja tulee ainakin yksi lisää. Mahtavin ja rakkain tukihenkilö on mieheni, joka jaksaa ahdistukseni ja loputtomat pohdintani. Eli hyvässä hoidossa olen!
Vielä en osaa tulevaa juurikaan miettiä tai visioida, mutta pikku hiljaa palaa usko siihen, että elämä kantaa, ei aina siihen suuntaan, mihin olettaisi mutta kantaa kuitenkin.