Mulla meni kesä hyvin, kiitos kysymästä 😉
Alkukesästä oli hypomaniaa, mutta sain sen omilla konsteilla ruotuun, kun tarpeeksi ajoissa huomasin muutoksen. Voitte vaan kuvitella, miten oli voittaja-fiilis! Osasin myös pitää huili-päiviä ja olla itselleni armollinen silloin, kun ei vaan ollut mielenkiintoa mihinkään. Ei (läheskään) koko kesä ruusuilla tanssimista ollut, mutta hallittua kaaosta kuitenkin ja se taitaa ollakin se taso, mihin kykenen.
Oman mausteensa kesään toi koulujutut. Koska töitä ei armottomasta hakemuksien lähettelystä huolimatta löytynyt edes kesäksi, tajusin, että tavalla tai toisella mun on pakko opiskella uusi ammatti. Hain sekä liiketalouden perustutkintoon, että logistiikan perustutkintoon varastonhoitaja-linjalle. Ensin jännitin, pääsenkö kumpaankaan ja jos pääsen molempiin, miten osaan valita, kumpaan menen. Ja jotta ei kävis liian helpoksi, kun selvisi, että pääsen liiketalouden pt:oon, mun olisi pitänyt ilmoittaa, otanko paikan vastaan, ennen kuin tiesin, pääsenkö toiseen paikkaan. Onneksi asia kuitenkin selvisi parissa päivässä. Ja onneksi olin ennalta pähkäillyt, mitä kannattaisi tehdä. Valitsin loppujen lopuksi varastonhoitajan koulutuksen.
Seuraavaksi alkoikin sitten pähkäily, mistä rahat opiskelun ajalle. Kas kummaa, laskut ei jätä tulematta eikä ruoan tarve häviä mihinkään vaikka kouluun lähdenkin. Vaikka olin aiemmin saanut työeläkevakuutusyhtiöltä kielteisen päätöksen opintojen tukemiseen, päätin kuitenkin hakea uudelleen. Nyt oli edelliskerrasta poiketen koulupaikka jo valmiina ja pitkä melko tasainen kausi takana. Lisäksi vetosin siihen, että olen hakenut oletettavasti minulle sopiviin työtehtäviin, mutta ilman koulutusta en ole mitään saanut, joten opinnot ovat väistämättömät, jotta pääsisin takaisin työelämään. Toinen vaihtoehto olisi ollut opiskella työttömyyskorvauksella. Tässä vaihtoehdossa pelotti se, miten pärjätään, kun olisin tippunut KELA:n työttömyyspäivärahalle liiton päivien loppuessa. Ja sillä rahalla ei tässä tilanteessa kovin pitkälle pötkitä. Päätimme kuitenkin, että tälläkin rahalla ja miehen palkalla pärjätään, jos on pakko. Kuitenkin koulutus kestää vain vuoden. Koska koulu on noin lyhyt, ei se vaihtoehto, että olisi opiskellut KELA:n opintotuella ja ottanut opintolainaa tuntunut järkevälle… Kaiken tämän pohtimisen ja pähkäilyn jälkeen olikin iloinen yllästys saada myönteinen ennakkopäätös vakuutusyhtiöltä. Vaikka ei sekään raha suuren suuri ole, pystyy sentään laskut maksamaan ja oman osani ruokakuluista kattamaan.
Pakko myöntää, että kyllä minua mietityttää, miten jaksan käydä koulussa, varsinkin kun koulumatka ei ole ihan lyhyt. Entä, jos puskee hypomania ja sähellän jotain? Tai masennus, enkä kykene mihinkään? Entä jos en opikkaan uutta? Mitäs sitten, jos tämä työ ei olekaan, ennakkoselvityksistä huolimatta, mun juttu? Huonoina päivinä pyöritän tätä ajatusvelliä päässäni ja olen jo melkein valmis luovuttamaan samantien.
Hyvinä päivinä saan kuitenkin ajatuksen käännettyä niin, että katotaan päivä kerrallaan ja palastellaan asiaa, miksi tehdä itselleen mörköä? Entäs jos mitään ongelmia ei tulekaan? Tsemppaan itseäni myös sillä, että oonhan mä opiskellut aiemminkin ja silloin oli sairaus jo puhjennut, mutta mitään oikeaa hoitoa en saanut. Lisäksi monessa kohtaa muu elämäntilanne on luonut omat haasteensa. Kompuroin yläasteen läpi, lukio meni hyvin, kun jaksoin panostaa ja tyydyttävästi kun en. Lähihoitajaopintojen aikaan opinnot oli se helpoin osa-alue elämässä. Miksipä siis en selviytyisi nyt? Nyt kuitenkin on hoidot kunnossa ja muu elämäntilanne mukavasti mallillaan *koputtaa puuta*.
Loppukesällä alkoi jo kaikki odotella koulun alkua ja paluuta arkeen. Jopa se teini, jolla oli edellisen kouluvuoden aikana motivaatio välillä tosi hukassa. Musta tuntui, että mä en saanut kesällä olla hetkeäkään yksin. Onneksi se on kuulema normaalia, että loppu lomasta alkaa jo toisen naama ärsyttää. Luojan kiitos, tyttö alkoi pelaamaan loppu kesästä jalkapalloa niin sai edes osan ylilatautuneesta energiastaan purkaa pallokentällä ja mäkin sain hetken omaa aikaa, kun en viitsinyt ajella ees taas vaan kävin lenkillä ja odotin kentän laidalla parkkipaikalla harkkojen loppumista kirjan kera.
Nyt jo odotan itsekin innolla koulun alkamista kaikesta huolimatta. Onhan se myös erilaisen oman elämän alku. Voi jopa tehdä ihan hyvää, että isompi osa elämästä siirtyy kodin seinien ulkopuolelle. Kunhan muistan vaan oman jaksamisen rajat ja sen, että se tärkein elämä on siellä kotona. Syksy, lempi vuodenaikanani, antaa toivon mukaan vielä sopivasti lisäpotkua elämään!
Hyvä on kuitenkin muistaa, että välillä tulee myös tällaisia päiviä: