Tämä vuosi on tähän mennessä kulunut vauhdilla.
Edellisessä kirjoituksessani olin työharjoittelussa paikassa x ja sopimus oli ”katkolla” elettiin joulu-tammikuuta. Ja mitäs sitten tapahtuikaan…
No, työharjoittelua ei kyseisessä paikassa jatkettu. Oli siihen ihan hyvät syyt, jotka oli minusta riippumattomia. Työssäni ei ollut valittamista. Valitettavasti minulle jäi kuitenkin vähän paska fiilis… Minulle jäi tunne, että jälleen kerran minua vanhempi ihminen, johon suhteessa olen alisteisessa asemassa, polkee minut maan rakoon ja käyttää hyväkseen. Yksi tähän tunteeseen johtanut asia oli se, että minulle kerrottiin harjoittelun viimeisenä päivänä mikä asian laita on. No, mutta tässäkin tapauksessa oli onni onnettomuudessa.
Jouduin keräilemään rohkeuttani ja miettimään uutta harjoittelupaikkaa. Ja aikaa oli vain parisen viikkoa. Onneksi parin huti-soiton jälkeen löysin uuden harjoittelupaikan. Siellä minut otettiin todella hyvin vastaan. Sain opetella rauhassa uusia hommia ja tehdä monenmoista hommaa. Työtehtävät oli moninaiset ja kaikkia hommia sain kokeilla.
Kevät meni vauhdilla ja yhtäkkiä oltiinkin jo kesässä ja näytöt käsillä. Omasta tahdostani venytin näytöt mahdollisimman myöhäiseen. Kuitenkin meinasi kiire tulla joitakin osia hioa. Vaikka tiesin valmistautuneeni hyvin, olin ihan solmussa näyttöpäivänä. Onneksi sentään tiesin, kuka näytönvastaanottaja oli eikä hänen persoonansa ahdistanut minua. Sanoinkin suoraan hänelle, että pelottaa ja hirvittää. Sain päättää osioiden järjestyksen ja aloitinkin kaikista hankalimmasta ja vähiten harjoitellusta osiosta, trukkityöskentelystä. Ja kyllähän se olisi voinut paremminkin mennä… Olin kuitenkin paukuttanut itselleni päähän, että pääasia on, että läpi mennään. Muut osiot olivatkin jo hieman helpommat. Tosin tavarat, jotka olin varannut vastaanotto-osioon, olikin joku jo vastaanottanut. No onnistuin kuitenkin osoittamaan osaamiseni siinäkin. Hieman minulle naureskeltiin kuin olin ihan jumissa sen ajan, kun odotin ”tuomiota” näytöstä. Ja ihan hyvinhän siinä kävi. Siitä trukkiosuudestakin tuli 3 (asteikko 1-5). Vapaaehtoisena tein näytön tietojärjestelmistä ja kai sitten uskottavasti esitin asiani, kun siitä sain 5. Olin kyllä todella tyytyväinen ja onnellinen, kun näyttö oli suoritettu. Tosin tunne oli aivan epäuskoinen, mä piru vie suoritin ne opinnot ja valmistuin! Vaikka välillä kouluun mentiinkin itku kurkussa ja vaikeinpana aikana aattelin, että ”vielä tänään jaksan kouluun mennä, huomisesta en tiedä”. Mä pääsin kaiken sen yli.
Ilman lääkitystä ja psykologiani en kyllä olisi päässyt kevääseen. Ja aivan korvaamattomia oli tsempaavat opiskelukaverit ja ystävät. Ja toki tärkeinpänä kotijoukot. Sain olla väsynyt ja äkäinenkin. Yksi arjessa kiinni pitävä tekijä oli tytön jalkapalloharrastus. Minä kuskasin ja siirryin jossain vaiheessa parvelta katsomosta kentän laidalle vahtimaan ea-laukkua ja antamaan apua, kun joku kolhi itsensä.
No, nyt on koulu käyty, mutta arki on onneksi aikalailla samaa. Sain jäädä ainakin kesän loppuun saakka töihin harkkapaikkaan. Päivät kulkee nopeasti, kun tekemistä piisaa. Vastuutakin on, mutta ei liikaa ja olen saanut pidettyä niin, etten sitä vastuuta halua kahmiakaan enempää kuin sitä on. Joka päivä on ollut kiva mennä töihin. Jotkut päivät ovat olleet takkuisiakin, ja on ollut pettymyksiä ja saanut lokaa niskaansa, mutta niistäkin on selvitty. Ja niistä olen voinut puhua, joko työkavereille, miehelle tai ystäville tai ainakin psykologille. Se on yksi edistysaskel, etten jää niitä tilanteita loputtomiin vatvomaan vaan käsittelen sen tuoreeltaan tai jos en siihen kykene, annan vähän mielialan laineiden tasoittua ja käsitellyt sen sitten. Ja onneksi minut pitävät työkaveritkin maanpinnalla, auttavat laittamaan asiat oikeaan kokoonsa ja muistuttavat, että kaikille sattuu mokia. Ja ovat ainakin vielä hyvin ymmärtäväisesti avittaneet sotkujen selvittämisessä.
Syksystä en tiedä, mutta ihan hyvä niin. Katselen nyt tätä elämää mahdollisimman paljon tässä hetkessä olemalla. Ja luottamalla siihen, että elämä varmasti heittelee, mutta kuitenkin kantaa. Toki tiettyjä valmisteluja syksyä varten on tehtävä, mutta yritän olla ottamatta niistä sen suurempaa stressiä etukäteen.
Eikä aina elämä oo niin valoisaa, mahtuu sinne niitä huonoja päiviä ja riittämättömyyden tunteita. Häpeääkin (shame) ja niin fyysistä kuin henkistäkin kipua (pain), joskus kuitenkin myös … ei nyt shampanjaa…mutta kuoharia kuitenkin. 😉