Minulla on ollut tuuria ja olen saanut työskennellä kesästä saakka lähes täysipäiväisesti. Työ on ollut oikea unelma minulle, saanut tehdä monenmoista ja käyttää ja kartuttaa taitojaan. On haastetta ja vastuuta, jota kuitenkin tarvitsen motivaation ylläpitämiseksi.
Mutta sepä siinä onkin, haastetta ja vastuuta tarvitsen, mutta saan jarrutella, jotta en kahmi niitä enempää kuin tarpeen on. Minulle on ominaista yrittää tunkea lusikkani joka soppaan vaikka asia ei kuuluisi minulle tai työtehtäviini pätkääkään. Tyypillistä minua on, että haluaisin löytää ratkaisun kaikkiin ongelmiin ja tunnen pettymystä, jos en sitä keksi, vaikka taitojeni tmv. puolesta en edes voisi ratkaisua kehittää. Minäkö muka vaativa itselleni…
No kuitenkin, hyvin on mennyt ja onneksi välillä on ollut muutaman päivän pidempiä ”vapaita” niin olen saanut vedettyä henkeä. Kyllä mä huomasin syksyn mittaan, että oli siinä ja siinä, pysyykö paletti kasassa. Töissä oli paljon kaikenlaista ja huomasin tunkevani nokkaani joka asiaan. Lisäksi olisi ollut vaikka minkälaista harrastetta mielessä. Sain kuitenkin painettua henkistä hätäjarrua ja järjellä mietittyä, mikä on järkevää ja kontrolloin käytöstäni. Mutta kyllä sen nahoissaan tunsi, että vauhtia olisi, jos sitä ei pystyisi hillitsemään.
Ja kun syksy kääntyi talveen alkoi ”surina” hellittää. Tosin sitten mentiin jo siihen toiseen suuntaan.
Kuitenkin työssä olen jaksanut ihan hyvin ja varmasti rauhoittunut se joka asiaan puuttuminenkin. Välillä pysähdyn antamaan itselleni henkisen potkun persauksille, jos meinaa pää levitä. Lähinnä se on ollut, jos on tuntunut olevan liian monta asiaa yhtä aikaa töissä vireillä tai jostain syystä on alkanut ”kaaosajatukset” pyöriä päässä.
”Kaaosajatukset” ovat siis sitä, että päässä alkaa soimaan se v***umainen kitinä ”sä et pysty tähän, kaikki leviää, et sä jaksa, ei tästä tuu mitään…” tai sitten se, että ajatus puuroutuu kokonaan hetkeksi, yksikään ajatus ei tule eikä mene. Jälkimmäiset on onneksi harvoin tapahtuvia ja lyhyt kestoisia hetkiä jolloin on vaan vedettävä henkeä ja odotettava pään selkeytymistä.
Toisaalta olen myös huomannut sen, että kun ei ole mitään todellista aivojen käyttöä, alkaa vanha tuttu ”filmi” pyöriä. Vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, sitten tapahtuneita juttuja, jotka ei mennyt ihan putkeen. Tosin edelleen niihin toimii ajatuskulku
”Miten vaikuttaa tähän hetkeen? => Oliko vakavaa? => Voitko asialle tehdä mitään/tarvitseeko tehdä? Jos ei, päästä ajatuksesta irti ja tee, jos jotain on tehtävissä ja tarvitsee tehdä”
(yleensä ei vaikuta, ei ollut vakavaa eikä ole tehtävissä tai ei tartte tehdä).
Osasta noista vaan jää inhottava olo jäljelle vaikka ajatuksesta pääsisikin irti. Siksipä kuuntelenkin esim. työmatkoilla äänikirjoja. Ajatukset pysyy jossain muualla kuin oman pään sisällä. Omat keinot toimii kuitenkin niin hyvin, ettei tarvittavaa lääkitystä ole tarvinnut ottaa. Ja suurin osa päivistä on ollut kuitenkin hyviä. Joskus vaan vieläkin unohtuu se, että mun itseä kohtaan määrittelemä ”riittävä” on oikeasti ”äärimmäinen ponnistus”.
Olen myös koittanut pitää huolta siitä, ettei koko elämä ole vain työssä jaksamista. On jaksettava myös muuta elämää. Jaksan kotihommia ja viikonloppuina olen aktiivinen. Vaikka toki välillä on päiviä jolloin ei vaan jaksa mitään ylimääräistä, niin kuin kaikilla. Toisaalta olen myös koittanut pitää siitä huolta, että työttöminä arkipäivinä olisi rytmi ja jotain oikeaa tekemistä. Ettei salakavalasti käy niin, että jäänkin sohvan pohjalle, kun ei ole pakko tehdä mitään. Toki myös kroppa kaipaa aktivointia, kun on tottunut siihen, että töissä on suurimman osan päivää liikkeessä. Mutta tässäkin taikasana mulle on kohtuus.
Nyt on alkanut valmistautuminen jouluun. Tuntuu, että hommaa on sopivasti ja odotankin, että pääsen tekemään jouluruokia yms. Ja onhan mulla apureita, yksin ei tarvitse vääntää.
Pitäkää tekin huota, että joulu tulee ilolla ja se, että kukaan ei vietä pyhiään kaapeissa ja komeroissa. Ne ehtii siivota sitten vaikka vappuna. 🙂
Rauhallista joulua!