Olen ollut nyt kolmisen kuukautta kotona poislukien muutama työvuoro.
Rahallinen katastrofi, mutta henkisesti tarpeen.
Olen saanut hoitaa itseäni ja ladata akkuja. Ja keskittyä perheeseen.
Olen käynyt salilla ja lenkillä, tutkaillut taas kukas olenkaan, tehnyt mitä olen halunnut tai ollut tekemättä mitään.
Pakko sanoa, että ongelmia rahan kanssa ei olisi ollut, jos en olisi joutunut aiemmin kuntoutumaan liitonpäiviä käyttäen vaan olisin saanut määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen (kuntoutustuen), kun olisin sen tarvinnut. Mutta selvitään tässä kuitenkin.
Olen toki hakenut työllistymissuunnitelman mukaisesti töitä ja panostanut hakemuksiin ja ansioluetteloon. Mutta eipä niitä töitä niin vaan saa. Varsinkaan, kun alan kokemusta ei vielä paljoa ole. Eikä varmasti auta, että CV:ssä on vuoden ja parin vuoden aukot. Monet haussa olleet varastoalan työt ovat vielä yöpanotteisia tai 3-vuorotyötä, jotka eivät minulle missään nimessä onnistu. Iltavuoroja sisältävissäkin töissä pitää miettiä järjestelyjä, jos työmatka on pitkä ja seuraavana aamuna pitäisi kyetä aamuvuoroon.
Vaativaminäni on kalistellut itsetuntoa oikein kunnolla aina, kun on tullut ”valinta ei valitettavasti…”-viesti. Vaikka järjellä ajatellen tajuan, että hakijoita on paljon eikä minulla tosiaan vahvat mahdollisuudet ole menestyä työnhaussa. Mutta kun ei se vaativaminä mitään järkeä ymmärrä vaan löylyttää kunnolla, aina kun mahdollisuus on. Työnhaussani on myös ne puutteet, etten osaa pyytää suosittelijoita. En tiedä, miksi en, mutta ei vaan onnistu. Toinen on soittaminen työpaikkaan/rekrytoijaan ennen ja/tai jälkeen hakemisen. Minulle on ongelmallista muutenkin puhua puhelimessa tai selvittää jotain puhelimessa. Ei se soittelu ainakaan parantaisi tilannetta vaikka ilmeisesti antaisi jotenkin kiinnostuneemman kuvan. Toki jos minulla jotain kysyttävää olisi, voisin soitellakin, mutta yleensä en keksi, miksi edes soittaisin.
Onneksi näyttäisi sille, että saan olla kesän töissä samassa paikassa, jossa olin viime kesän ja syksyn.
Kaksisuuntaisen kanssa minulla on mennyt ihan kohtalaisesti. En ole oireeton, mutta olen pärjännyt hallintataidoillani ja peruslääkityksellä. Ja ahdistukseen on onneksi tarvittava lääkitys. Kyllä minulla on ollut välillä liikaa vauhtia ja sitten taas tummanharmaita kausia. Mutta mieliala on pysynyt kuitenkin niin ettei suurempia ”kuningasideoita” ole syntynyt eikä siellä masennuksen laitamilla ole oltu yhtäjaksoisesti kahta-kolmea viikkoa pidempään. Vauhdikkaimpana aikana olen saanut käännettyä sen energian itseeni ja perheeseen, jolloin siitä on ainakin joskus syntynyt jotain positiivista. Enkä ole sekoittanut mitään. Olen myös onnistunut ”puhaltamaan pelin poikki”, kun olen saanut ”loistavia ideoita” hankintoihin tai itseni kehittämiseen liittyen. Olen laittanut määräajan, esim. 8 viikkoa, jonka jälkeen palaan tähän asiaan ja arvioin sitten, onko se mielestäni edelleen hyvä ja tarpeellinen ajatus. Yleensä ei ole. Masennuksen suuntaan mennessä olen pohtinut (sen minkä siinä mielentilassa jaksaa), haittaako olotilani normaalia elämääni kuinka paljon ja asettanut aikarajoja ”jos vielä viikon päästä on tämä tilanne, on sille tehtävä jotain”. Paljon on helpottanut se, kun sain oman pääni kanssa taisteltua sen, että sitä ahdistukseen tarvittaessa määrättyä lääkettä on lupa ottaa jo ennen kuin ajatukset on yhtä puuroa ja paniikkiahdistus päällä. Sekin on paljon vaikuttunut, kun on huomannut, miten iso ja nopea apu siitä lääkkeestä on.
Varsinkin nyt, kun ei tällä hetkellä ole psykologilla käyntejä, on ystävien sosiaalinen tuki korvaamaton. Toivon mukaan en ole liikaa kenenkään niskaan kaatanut pohdintojani. Paljon se on omien ajatusten testaamista, onko ne normaalin rajoissa. Ja sen selvittämistä, onko tuntemukseni oikein mitoitettu tai onko ajatuskehäni jumittunut.
Suurin kiitos tämän kaiken kasassa pitämisessä kuuluu miehelleni, joka on kärsivällisesti edelleen sietänyt rämpimistäni ja jarrutellut tarpeen mukaan. Edelleenkään en varmasti kovin helppo puoliso ole.
Viime aikoina olen myös miettinyt sitä, että kaikesta huolimatta me olemme saaneet kasvatettua tasapainoiset (niin tasapainoinen kuin murrosikäinen nyt on) ja täysipäiset lapset nuoruuden kynnykselle asti. Sairauteni, varsinkaan ennen diagnosointia ja hoitoa, ei ole todellakaan helpottanut tätä ja pitkään pelkäsin, nouseeko lapsilla jotain pintaan sitten, kun on tasaisempaa. Ei ainakaan vielä ole ja asiasta on kyllä keskusteltu heidän kanssaan. Onneksi on ollut ja on edelleen vahva tukiverkko. Siitä suuri kiitos!
En voi väittää, ettenkö edelleen ajoittain kaipaa sitä, että on energiaa ja vauhtia, asiat tapahtuu ja tuntuu älykkäältä ja kaikki onnistuu. Tai sitä, että kykenisi vetämään sellaset perskännit, että vielä seuraavana viikonloppuna kohmeltaisi. Mun ei tee mieli alkoholia, mutta sitä ”positiivista v**unko väliä ja kivaa on”-tunnetta kaipaan joskus. Mutta kyllä sen sitten järjellä ajatelee, ettei se tunne ole todellinen ja yleensä aiheuttaa vaan paljon pa*kaa.
Eikä tämä tasaisuus pelkkää lonkeronharmaata ole vaan onhan tässä sävyeroja ja oikeita onnen ja hyvän fiiliksen tunteita.
Se on vaan niin, että mulle harmaa on hyvä väri.