Kuukausi: joulukuu 2020

Jäin miettimään ajatusta siitä, että tämä sairaus olisi kuin toinen minä. Tavallaan omasta minästä jakautunut persoona ihmisen oman minän vieressä. Tähän ajatukseen, ainakin osalla näin ajattelevilla, liittyy myös ajatus siitä, että se toinen persoona on se, joka sairastaa maniat ja masennukset ja tavallaan on syyllinen niihin tekoihin tai sanoihin, joita ihminen tekee ja sanoo näiden kausien aikana.
Minulle tällainen ajatusmalli on vieras. Käytän itsekin termiä ”sairaus puhui”, kun puhun esim. (hypo)maniassa hölmöilyistäni. Mutta koen, että tämä sairaus on kiinteä osa minua. Paremminkin sisällä kuin vieressä.
Joitakin sanomisia ja tekoja olisi mieluista katsoa ulkopuolisena, ”en se oikeasti ollut minä”, mutta minua on enemmän auttanut terapiassa niiden tapahtumien käsiteleminen ja hyväksyminen niin, että minä se olin, mutta en olisi toiminut niin, jos minulla ei olisi ollut (hypo)mania tai masennus. Vaikka usein rinnastankin mielensairaudet fyysisiin sairauksiin, kuten esim. diabetekseen (esim. lääkitys ja elämänapamuutokset auttavat pärjäämään sairauden kanssa vaikka siitä ei voi koskaan parantua), en kuitenkaan osaa oikeasti ajatella ihan niin. Toki moni fyysinenkin sairaus voi muuttaa persoonaa, mutta koen kuitenkin niin, että niin kaksisuuntainen kuin muutkin mielensairaudet vaikuttavat pysyvästi minään ja senkin takia tästä sairaudesta on hankala saada täysin oireetonta.

Luulin jo vuosi sitten, että olisin löytänyt tasapainon, mutta jälkikäteen olen tajunnut olleeni, jälleen hypomanian puolella, lääkityksestä huolimatta. Olen kuvannut nykyään oloani siten, että on nousukausi tai laskukausi vaikka oikeasti se on vähättelyä. Ihan oikeita hypomanioita ja masennuksia ne on olleet. Minun on vain ollut helpompi hyväksyä ne oireet vähättelemällä ja ajattelemalla, että vielähän minä hyvin pärjään. Psykiatri kiinnitti tähän huomiota ja sai minut tajuamaan, että ei minun tarvitse vain pärjätä vaan voisin oikeasti voida ihan hyvin. Minun on vain vaikea uskoa, että pääsisin täysin oireettomaan tilaan. Se johtuu varmaan siitä, miten koen sairauden olevan sisällä, osa persoonaani. Ja toisaalta, se tuntuu jopa pelotavalle ajatukselle, millainen minä olisin, jos elämääni kuuluvia nousuja ja laskuja ei enää olisikaan. No, uusi lääke on otettu kokeiluun ja toivottuna lopputuloksena olisi oireetomuus. Toivoahan aina saa…

Mulla on ollut jonkinlainen kirjoittamisen lukko. Suurimmaksi osaksi siksi, että mulla ei ole ollut juurikaan sanottavaa aiheesta, joka on vallinnut keskusteluja ja vienyt huomiota kaikelta. Siis Korona. Meillä se on vaikuttanut aika vähän elämään. Toki ollaan oltu tarkemipia hygienian suhteen, pysytelty kotona ja suojeltu riskiryhmässä olevia läheisiä. Mutta ei mulla asiaan muuta sanomista olekaan.

Jotenkin koko kevät, kesä ja syksykin meni sellaisessa puurossa. Töitä on ollut jonkin verran. Kesästä mulla ei suoraan sanottuna ole juurikaan mielikuvia. Olo oli aika hyvä, mutta ei mitenkään ylivirittynyt. Syksyn tullen vireystasot alkoivat nousta ja sen mukana tulivat esiin vanhana tuttuna kovempi ahdistus ja uutena piirteenä raivo. Ei mikään ”pieni ärsyyntyminen” vaan täysi mittainen näkökentän ja aivotoiminnan sumentava raivo. Onneksi raivon huippu on lyhytkestoinen ja tarvittava lääkitys auttaa tunteen suitsimiseen. Mutta se hetki, kun se leimahtaa, joudun oikeasti keskittymään siihen, etten lähde tunteeseen mukaan. Onneksi se raivo ei muunnu fyysiseksi, muuta kuin minulle tunteena. En siis ole hyökkäämässä kenenkään kimppuun. Mutta kieleeni saan kyllä purra, ettei tunne tule verbaalisesti ulos. Onneksi kuitenkin ymmärrän sen, että kyse on ylimitoitetusta ja turhasta tunnemyrskystä, joka on vain minun päässäni.

Tunteiden säätelyyn olen joutunut nyt viime päivinä keskittymään myös siksi, että minulle aloitettiin uusi lääke. Psykiatri oli huolissaan siitä, että mun kaudet ovat tosi pitkiä ja seuraavat tauotta toisiaan. Tasaista ei oikeasti ole vaikka jossain hetkessä luulenkin,että nyt on tasaista. Olen hirveän huono lääkemuutoksissa. Mutta psykiatrin kerrottua lääkkeestä enemmän ja se seikka, ettei mun muuhun lääkitykseen tule muutoksia ainakaan heti, sai mut lähtemään tähän kokeiluun. Muutoin en ole juurikaan huomannut sivuvaikutuksia, mutta olen ajoittain todella rauhaton ja se seikka, että melkein mikä vaan saa mut itkemään. Joka päivä saan itkun aikaiseksi monta kertaa. Onneksi ainakin vielä olen pystynyt töissä semtään pitämään itkun aisoissa. Tosin en kyllä siellä mitään hirveän mieltä liikuttavia juttuja kohtaakaan ja kun ei kiinnitä radiossa soitettvaaan musiikkiin huomiota, niin hyvin on pärjännyt.

Tunteet liittyvät tähän sairauteen niin monella tapaa. Varsinkin häpeän tunne siitä, mitä on (hypo)manioissaan tummeltanut tai häpeä siitä, ettei jaksa yhtään mitään, kun masentaa niin, ettei enää itsekään ole ihmisyydestään varma vai onko jo muuttunut ameebaksi. Ja (hypo)maniassa koukuttavaa nimenomaan, ainakin mulle, on ollut se, että kaikki positiiviset tunteet on niin voimakkaita. Ja saa itseni tuntumaan niin hemmetin fiksulle ja aikaansaavalle. Ja oikeasti älli vähenee mitä lujempaa menee. Ja ne tärkeät negatiiviset tunteet kun puuttuu, on itsehillintä nollassa. Toisaalta masentuneena ei mitään muita tunteita olekaan kuin niitä negatiivisia. Ja maailma kaatuu jo pienistäkin vastoinkäymisistä. Saati sitten, jos oikeasti masennusjaksolla on enemmän tai suurempia vastoinkäymisiä.

Että melkoista kiikkulautaa tämä elämä kyllä on…