Eksyksissä oman pään sisällä aka valitusvirsi

Tämä on ensimmäinen kevät miesmuistiin, kun en kulje bipo-vuoristoradalla. Nykyään huomioin herkemmin mielialanvaihteluni ja sen, miten stressi minuun vaikuttaa antaen palautteen viipymättä. Useampi raskaampi päivä viikossa tarkoittaa seuraavan viikon lepoa. Hyvää asiassa on se, etten enää pyristele väsymystä vastaan vaan huilaan sen pois.

Olen pähkäillyt omaa tunne-elämääni, tai sen olemattomuutta. Sirkus-reissu lasten kanssa oli hyvin terapeuttinen, koska siellä tuntee häivähdyksen äärimmäisistä tunteista, varsinkin pelosta katsellessaan hurjia temppuja. Toisaalta hauskaksi tarkoitetut numerot ovat niin alleviivatun humoristisia, että nauraa osaa oikeissa kohdissa vaikka ei niin vitsiä tajuaisikaan. Ja ihme kyllä aika hyvin ne vitsit iskikin.

Arjessa tunneköyhyys on toisenlaista.

Vaikka olisin kuinka tyytyväinen johonkin asiaan, en tunne sitä, tiedän, mutta en tunne. Niinpä reaktioni johonkin mukavaan tai hyvään juttuun voi olla hyvinkin laimea. Yritän kuitenkin sanoittaa tyytyväisyyteni.

Varsinkin vieraammassa ympäristössä (ja joskus kyllä tutussakin) käytän ns. ”muka-tunteita”. Kun tiedän, miten pitäisi reagoida ja tuntea, ”teen/sanoitan tunteen”.

Empatiakykyni on pahasti pakkasella. Silloin, kun normaalisti tuntisin empatiaa minun on tiedostettava se ja sanoitettava se, mitä minun pitäisi tuntea. Toki aina voi toistella ”voi voi” ja ”pitipäs sattua”, mutta ei se ole sama kuin tunne.

Toisaalta suruakaan ei tunne. Tai suru tulee ahdistuksena ja vitutuksena (anteeksi suorasanaisuuteni).

Mutta on kai tässä turtumuksessa jotain hyvääkin. Olen aina ollut todella kova soimaamaan itseäni ja märehtimään epäonnistumisiani. Nykyään totean, että ”vituiks meni, kuinkas muuten” ja annan asian olla.

Elämän luulisi olevan helpompaa, kun ei tunteet vie eikä niitä tarvitse kokea. Mutta, kun ottaa huomioon, että suurimman osan elämäänsä on elänyt siinä tunteiden vuoristoradalla, jota on pitänyt melko normaalina ja on ollut tunne-narkkari, joka on tarvinnut äärimmäisiä tunne-kuohuja ollakseen tyytyväinen, ei se niin helppoa olekaan. Ennen hyvä päivä oli tunnerikas, varsinkin positiivisia ja jännittäviä viboja oli silloin paljon. Nykyään hyvä päivä on sellainen, kun ei ahdista ihan niin paljon, on ehkäpä jopa sanoittaa jollekin ”Muka-tunteita” oikein.

Edelleen minun on  hankala sisäistää ja hyväksyä sitä, etten kykene moneenkaan asiaan, jotka olivat ihan helppoja ennen. En pysty olemaan pitkään sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin, jos ihmisiä on enemmän. En voi kasata yhdelle päivälle montaa asiointikäyntiä. Ei ole itsestään selvää, että kykenen osallistumaan sovittuihin tapaamisiin. En muista asioita, siksi joudun kaiken tärkeän kirjoittamaan muistiin. Juoksevien asioiden hallinnassapito vie paljon energiaa, esim. lasten koulu- ja harrastejutut, raha-asiat, tiettyjen asioiden ennakoiminen.

Toki elämääni on tullut edellä mainituista syistä myös enemmän kuitenkin suunnitelmallisuutta ja pysähtymisiä. Monet asiat tulee tarkistettua useampaan kertaan. Luojan kiitos, minulle suodaan se pysähtyminen ja tarkasteleminen, eikä kukaan ole kyselemässä, miksi en tee mitään tai miksi jankutan asioista.

Myös tunneköyhyyttä on helpompi käsitellä, kun on voinut asian sanoa julki lähipiirille ja he ovat sen hyväksyneet eikä kukaan huomauttele siitä, miksi naama on aina nutturalla. Toisaalta jotenkin olen pystynyt ”muka-tunteita” välittämään lapsille, koska eivät he ole tunteettomuuttani huomanneet eivätkä kommentoineet tai yrittäneet saada tunteita esiin yli-yrittämisellä. Ja kai sit ihan mukiin menevä mutsi oon, kun olen saanut muksuilta positiivista palautetta siitä, kun olen nyt kotona ollut. Ja uskaltavat he kuitenkin näyttää kaikki tunteensa hyvinkin spontaanisti, yli-kiltteydestä meillä ei todellakaan kärsitä! Vaikka peruskilttejä ja hyvätapaisia lapsia ovatkin (mistä lie oppineet…).

Päämäärätietoisuuteni on kyllä tämän vajaan vuoden aikana karissut. Nykyään en enää tähtää päämäärään vaan tärkeintä on aloittaa matka. Toki mielellään näkisin tietyn polun kulkevan varmasti johonkin päätöspisteeseen, mutta en yritä useinkaan nähdä, mikä siellä päätepisteessä odottaa. Pääasia, että elämä vie eteenpäin.

Minun ollut hankala hyväksyä sekin, että kuntoutuminen ei ole nousujohteinen suora viiva vaan se aaltoilee ja ottaa välillä takapakkia. Ja minä en voi sille mitään, muuta kuin muokata asennettani, että nyt mennään näillä korteilla ja pyritään pääsemään takaisin kartalle. Kai se on ainakin henkisesti kasvattavaa, vaikka en sitä vielä siten näekään.

Yksi syy kuntoutumiseen suhtautumiseen voi toki johtua siitäkin, että en ole vielä täysin hyväksynyt sitä, että vaikka kuinka kuntoudun, en koskaan parane.

Pikku hiljaa tyytyväisyys siitä, että olen saanut diagnoosin ja tiedän mikä minua vaivaa ja olen päässyt oikeaan hoitoon on hälvennyt. Toki olen siitä tyytyväinen, että vihdoin selitys oireiluuni löytyi ja pääsin siitä ”diagnoosista”, että olen ”luulotautinen ja huomionkipeä”. Mutta kun olo on tasaantunut eikä muutoksia tapahdu yhtä tuntuvasti kuin jossain vaiheessa, alkaa tuntua, että tällaistako tämä elämä on loppuun saakka?

Minua on kyllä lohduteltu hoidon alusta saakka, että tunteet palaa pikku hiljaa eikä lääkitys niistä syö kuin ääripäät. Vielä sitä ei kuitenkaan huomaa. Toisaalta tiedän senkin, että masennuksen hellittämistä ei heti huomaa vaan jälkikäteen näkee sen, että nythän on mennyt pidempään paremmin. Enkä mä tiedä, olenko kovinkaan masentunut enää, turta paremminkin.

Olen hokenut koko ajan, että päivä kerrallaan mennään, ja niin turhauttavaa kuin se onkin, niin siten se menee jatkossakin. Joskus voi mennä useampi päivä ihan kivasti, mutta aina voi olla (ja jossain vaiheessa aina onkin) nurkan takana se päivä, joka vie voimat ja taas keräillään voimia muutama päivä, kunnes jaksaa taas avata oven kodin ulkopuoliseen elämään.

Tämä teksti on tällaista tajunnan virtaa, oman pään tyhjennystä… ilman sen rakentavampaa syytä. Kiitos, jos jaksoit lukea!