Niin vaan taas neljätoista viikkoa meni vuoristoradan kyydissä.
Tällä kertaa olotila oli sillä outo, että hypomanian laukaisi kesäreissu ja masennuksen laukaisi hypomania. Eli mitään ”oikeaa” syytä varsinkaan masennukseen ei ollut. Silläpä jouduin kohtaamaan sen, että oikeasti tälle sairaudelle ei voi tahdonvoimalla mitään. Kun hypomania tai masennus tulee niin se tulee vaikka viikon päällään seisoisi.
Hypomaniassa toki voi koettaa hillitä töhöttämistään, ostohimoja, mutta ajatuksen juoksulle ei vaan voi mitään. Eikä tahdonvoima riitä aina hillitsemään töhötystäkään, kun pää on täynnä ”niin viisaita ajatuksia”. Toki se töhöttäminen on hetken aikaa jopa mukavaa. Mutta ajan kanssa siihen jo kyllästyy, kun ne hienot ajatukset alkavat näyttää hampaansa, että mitä tulikaan luvattua, tehtyä ja mitä hankittua.
Nyt en siis tarkoita mitään viikon tai kahden menojalkaa vaan viimeksi hypomania kesti n. 8 viikkoa. Onneksi olin sentään sen verran järjissäni, että kyselin meheltäni esim. jotain isompaa ostaessani, että tarvitsenko oikeasti sitä vai onko se hypomania, joka laittaa haluamaan. Näin jäi edes osa ”pakko-hankinnoista” toteuttamatta.
Masennus ”ilman syytä” oli jopa rankempi hyväksyä kuin se, että hypomaniassa olisi töheltännyt niin, että sieltä löytyisi joku ”syy” olotilaan. No, koska ei tuoreita syitä ollut, alkoi taas aivot kehittämään menneitä epäonnistumisia mieleen, ja niitä kun mulla riittää märehtiä. Sosiaalisten tilanteiden pelko palasi masennuksen myötä ja oli otettava taas varotoimet käyttöön. Esimerkiksi kauppaan mennessä oli pakko ottaa kärryt vaikka ostoksia olisikin ollut vähän. Kärryjä luotsatessa pystyin kauppareissut aika hyvin suorittamaan. Ilman kärryjä miltei juoksin kaupan läpi ja otin tasan sen, mitä käteen sattui, jos jotain jäi niin sitten jäi. Puhelimeen puhuminen oli myös todella työlästä ja saattoipa jotkin puhelut jäädä vastaamattakin, kun en tiennyt mitä oli tulossa.
Masennuksen aikaan sattui vielä sekin, että jouduin tekemään virallisen oikaisupyynnön/valituksen erääseen lausuntoon. Kyllä oli kirjaimellisesti verta, hikeä ja kyyneleitä, kun sen kanssa pakersin. No vastausta odotellaan edelleen…
Mutta kyllä minua hirvitti ajatella, miten masentuneet ihmiset, joilla ei ole kokemusta virallisten lippujen ja lappujen kanssa, pärjäävät vai jääkö heiltä valitukset/oikaisupyynnöt tekemättä jolleivat saa keneltäkään läheiseltä apua…
Tai miten pahassa (hypo)mania pöhinässä keskittyvät asiatekstiin varsinkin jos silloin ei ole sairauden tuntoa, jota siihen valitukseen tulisi liittää…
Mulla onneksi sairauden tunto ei viime kierroksella hävinnyt. Vaan ihmettelin oireitani ja yhdessä psykiatrin kanssa miettiessä tajusin, mistä oireissa on kyse.
Nyt kerätään niitä hyviä viikkoja. Noin viikon mulla on ollut nyt ihan hyvä fiilis. Pyrin nauttimaan nyt jokaisesta hyvästä päivästä. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Nyt olisi toiveissa kerätä niitä hyviä viikkoja enemmän kuin sen neljätoista, jotka tuolla vuoristoradalla tuli vietettyä.
Mutta kyllä mä itteäni oon jo ehtinyt haastaakin. Perinteiset Halloween-bileet ovat jääneet monena vuotena väliin joko työn tai voinnin vuoksi. Nyt haastoin itseni ja menin juhliin ja vielä ilman (turva)miestäni. Halusin koettaa, miten pärjään juhlissa, joissa on paljon minulle vieraampaa väkeä. Toinen koetinkivi olisi se, että pysyisinkö kaukana boolimaljasta. Kokeilu oli onnistunut.
Uskalsin jopa lauleskella laulupelin tahtiin ja keskustella myös vieraampien ihmisten kanssa. Boolimaljan ohitin edes miettimättä. Minulla oli hauskaa ja kun alkoi väsyttää ja mieli mennä sen myötä palasiksi, lähdin kotiin. Toki maailman isoin apu ja tuki olivat ystäväni, jotka bileet järjestivät. He tiesivät tilanteeni ja rohkaisivat minua niin etu käteen kuin bileissäkin.
Ilman heitä en olisi onnistunut saamaan hyvää kokemusta illasta.
Mutta se kai tässä onkin, on opittava pyytämään apua ja tukea, kun on sen paikka. Yksin ei ole pakko pärjätä. Tämä sairaus vie välillä pohjalle eikä silloin ponnisteluista tule mitään. Itsensä haastamista ei saa silti lopettaa, silloin kun on hyvä fiilis. Onnistuminen kantaa ja vahvistaa käsitystä itsestään ja toimintakyvystään.
En oikeastaan tiedä, miksi juuri alla olevan biisin tähän linkkasin. Viime aikoina on tullut kuunneltua Painia aika paljon. Onhan tuossa biisissä toki se idea, että sairaudesta huolimatta on mahdollista olla aika paljon, mitä haluaa. Ja toisaalta on uskallettava olla oma itsensä, eikä vaikka olisi helpompi välillä mennä jonkin roolin taa.