Koko nuoruuteni ja aikuisikäni olen ollut koukussa johonkin. Nyt tiedän, että se kuuluu tähän sairauteen. Aina, kun olen vieroittanut itseni jostain, olen saanut tilalle toisen addiktion.
Ja ei, minua ei ole koskaan otettu tosissani myöskään riippuvuuksieni suhteen.
Olen itse jotenkin aina pyristellyt ongelmasta toiseen.
Riskikäyttäytyminen lisääntyy yleensä hypomaanisessa vaiheessa.
Toisaalta masennustani olen koittanut hoitaa väärillä tavoilla eikä masentuneena ole ollut voimia pyristellä huonoista tavoista eroon.
Siinä mielessä olen nyt riippuvuuksien kannalta hyvässä jamassa, kun joudun kontrolloimaan elämääni ja olen lopettanut alkoholin käytön. Energiajuomatkin jäävät kauppaan, koska saan niistä paniikkikohtauksen.
Varmaan ensimmäiset addiktioni ovat liittyneet ruokaan. Olen joko ylensyönyt, syönyt liian vähän tai ollut kokonaan syömättä, syönyt ja oksentanut tai hakenut ”sokeripöhinät”. Jälkimmäinen tarkoittaa siis sitä, että verensokerini heittelee helposti. Jos olen liian pitkään syömättä ja syön jotain nopeasti verensokereita nostavaa, tulee pöhnäinen olo. Todella vaarallista leikkiä, olen ymmärtänyt jälkikäteen. Nyt olen opetellut ruokailuajat ja kylläisyyden tunteen hahmottamisen. Syön vain kylläisyyteen asti.
Syömiseen liittyy suklaa.
Tuo ihanan kavala suklaa! Joskus koitin siirtää riippuvuuteni tummaan suklaaseen, mutta se ei ole vain sama kuin maitosuklaa!
Joskus olen saattanut syödä 400-500 grammaa suklaata yhdellä istumalla. Ja suklaata oli oltava aina jemmassa. Suklaasta vieroittautumisen olen tehnyt herkkulakolla ja äärimmäiseen himoon ostan vain suklaapatukan levyn sijaan.
Ruoan lisäksi olen ollut riippuvainen juomista.
Energiajuomia join varsinkin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, kun pääsimme kotiin sairaalasta. Syy riippuvuuteen johtui luultavasti siitä, että minulle iski hypomaaninen kausi ja kaipasin lisä-boostia energiajuomista väsymyksen ja hämmennyksen keskellä.
Alkoholi on kuulunut enemmän ja vähemmän elämääni jo varhaisesta teini-iästä. Joskus sen käyttö on ollut mielipuolista määrän ja kertojen puolesta. Aiemmin ”hoidin” uniongelmiani useaan otteeseen alkoholilla. Olen yrittänyt katkaista myös hypomaanisia jaksoja (tietämättä tuolloin, että kyse oli hypomaniasta) juomalla.
Tupakoin kymmenisen vuotta teini-iästä ensimmäisen lapsen odottamiseen saakka. Nykyään ”vapetan/höyryttelen/sähkötupakoin”, mutta se ei addiktoi niin kuin tavallinen tupakka.
Lääkkeiden suhteen olen ollut todella pahassa koukussa ajoittain.
Teini-iässä tutustuin lääke-känneihin, joihin turvauduin myös unettomuutta ja masennusta ”hoitaessani”.
Olen ollut ”hyvässä” lääkehoidossa psykosomaattisten aavesärkyjeni kanssa. Aina on tullut relaksantteja ja vahvoja särkylääkkeitä, joilla ”hoitaa” vaivojani.
Nyt olen hävittänyt kaikki turhat lääkkeet, ihan jo aiemman itsetuhoisuuteni takia.
Nykyiset lääkitykseni eivät aiheuta ”pöhinää” ja ovat niin säädeltyjä, ettei niitä voi käyttää väärin.
Hatara pää, nuori ikä ja tieto huumausaineiden vaaroista jo nuorena on onneksi suojannut minua rankemmilta huumeriippuvuuksilta.
Monessa kohtaa kerran kokeilun jälkeen olen todennut, etteivät ne ole minua varten.
- Tähän olisin laittanut Sir Elwoodin Hiljaiset Värit yhtyeen ”Uusi isäntä (Herra Heroiini)” biisin, jos olisin sen löytänyt
Väkivaltaankin voi tulla riippuvuus.
Teini-iässä minulla oli ”ystävyyssuhde”, joka perustui täysin henkiseen väkivaltaan minua kohtaan. Mistä puhun, kun puhun henkisestä väkivallasta?
Uhrin vähättelystä, kiusaajan oman egon pönkittämisestä, uhrin julkisesta nolaamisesta, uhrin syyllistämisestä. Tässä suhteessa muutoinkin heikko itsetuntoni murskattiin moneksi vuodeksi. Kuitenkin menin paniikkiin ja masennuin kun tämä suhde päättyi.
Fyysiseen väkivaltaan tutustuin jo teini-iässä. Elin myös puolitoista vuotta parisuhteessa, jossa oli paljon henkistä väkivaltaa ja molemminpuolista fyysistä väkivaltaa. Riippuvuudeksi se muuttui siten, että olin mustasukkainen, jos silloinen puolisoni oli väkivaltainen muita kuin minua kohtaan. Joskus jopa odotin, milloin päästään ”turpakäräjät” pisteeseen. Omassa sairaassa mielessäni rinnastin väkivallan välittämiseen: ”vielä se välittää, kun viitsii mätkiä” tai ”pitää sen välittää, kun jää turpakäräjien jälkeenkin tähän suhteeseen”.
Työnarkomaani minusta tuli, kun pääsin töihin nuoremman lapsen äitiysloman jälkeen. Hypomaniassa pursusin ideoita ja ajatuksia ja jaksoin painaa töitä ja ottaa vastuuta. Mä rakastin työtäni ja työyhteisöäni. Ja kiitoksien saaminen humallutti ja koukutti yrittämään enemmän.
Masennusvaiheessa olin yleensä niin kipeä ja väsynyt, että jäin sairauslomalle haamukipuineni.
Lopulta hypomania pyörähti manian puolella ja vedin itseni niin piippuun, että jouduin jäämään pitkälle sairauslomalle, tuolloin työuupumus-diagnoosilla.
Työnarkomania jäi hetkeksi, mutta lopulta palasin taas samaan sykliin, joka osaltaan ajoi minut tilaan, jossa nyt hakeuduin hoitoon ja minulle selvisi, mikä minua vaivaa.
Myös hyvistä asioista voi tulla riippuvuus.
Vaikka minua ei ole siunattu ”urheilu-geenillä” ja vihasin koululiikuntaa ja kilpailemista yli kaiken, olen aina harrastanut liikuntaa. Hyvin intensiivisesti yhtä lajia kerrallaan.
Milloin se on ollut pyöräily, joka oli kersana lähes ainoa liikkumismuoto, jos kotoa halusi jonnekin. Siinä pyrin aina nopeampaan ja nopeampaan etenemiseen.
Uinti, hurjia matkoja ja nopeaa vauhtia.
Kahvakuula, ylitin rajani ja lopulta sain terveysongelmia.
Sauvakävely, pitkiä matkoja joka päivä.
Milloin sitten liikunnasta tulee riippuvuus?
Kun jokin laji valtaa elämän, kun ei kuitenkaan ammatikseen urheile.
Elämä pyörii treenien ja suoritusten ympärillä ja mikäli et pääse treenaamaan, ahdistut ja ärryt.
Pyrit aina ylittämään realistiset rajasi ja loukkaat itseäsi.
Et mielestäsi edisty tarpeeksi ja se aiheuttaa ahdistusta.
Nyt minulla on kuntosali-innostus päällä. Pyrin kuitenkin kontrolloimaan itseäni niin, etten luisu riippuvuuden puolelle.
Toisaalta liikuntaharrastus tukee kuntoutumista ja auttaa minäkuvan rakentamisessa ja oman itsen hahmottamisessa.
Elämää helpottaa se, kun tunnistaa itsessään sen, että on herkkä riippuvuuksille. Toisaalta ei saa maalata piruja seinille liian helposti. Ei jostain innostuminen tarkoita sitä, että siihen syntyisi heti riippuvuus. Eikä edes se, että esim. harrastaa ahkerasti jotain, ole itsessään merkki riippuvuudesta. Riippuvuutta määrittää siis pakonomaisuus ja reaktiot, jos olet estynyt toimimaan tapasi mukaan.
Harrastukset ovat hyväksi, riippuvuus ei!