Tekijä: matkustaja82

Jäin miettimään ajatusta siitä, että tämä sairaus olisi kuin toinen minä. Tavallaan omasta minästä jakautunut persoona ihmisen oman minän vieressä. Tähän ajatukseen, ainakin osalla näin ajattelevilla, liittyy myös ajatus siitä, että se toinen persoona on se, joka sairastaa maniat ja masennukset ja tavallaan on syyllinen niihin tekoihin tai sanoihin, joita ihminen tekee ja sanoo näiden kausien aikana.
Minulle tällainen ajatusmalli on vieras. Käytän itsekin termiä ”sairaus puhui”, kun puhun esim. (hypo)maniassa hölmöilyistäni. Mutta koen, että tämä sairaus on kiinteä osa minua. Paremminkin sisällä kuin vieressä.
Joitakin sanomisia ja tekoja olisi mieluista katsoa ulkopuolisena, ”en se oikeasti ollut minä”, mutta minua on enemmän auttanut terapiassa niiden tapahtumien käsiteleminen ja hyväksyminen niin, että minä se olin, mutta en olisi toiminut niin, jos minulla ei olisi ollut (hypo)mania tai masennus. Vaikka usein rinnastankin mielensairaudet fyysisiin sairauksiin, kuten esim. diabetekseen (esim. lääkitys ja elämänapamuutokset auttavat pärjäämään sairauden kanssa vaikka siitä ei voi koskaan parantua), en kuitenkaan osaa oikeasti ajatella ihan niin. Toki moni fyysinenkin sairaus voi muuttaa persoonaa, mutta koen kuitenkin niin, että niin kaksisuuntainen kuin muutkin mielensairaudet vaikuttavat pysyvästi minään ja senkin takia tästä sairaudesta on hankala saada täysin oireetonta.

Luulin jo vuosi sitten, että olisin löytänyt tasapainon, mutta jälkikäteen olen tajunnut olleeni, jälleen hypomanian puolella, lääkityksestä huolimatta. Olen kuvannut nykyään oloani siten, että on nousukausi tai laskukausi vaikka oikeasti se on vähättelyä. Ihan oikeita hypomanioita ja masennuksia ne on olleet. Minun on vain ollut helpompi hyväksyä ne oireet vähättelemällä ja ajattelemalla, että vielähän minä hyvin pärjään. Psykiatri kiinnitti tähän huomiota ja sai minut tajuamaan, että ei minun tarvitse vain pärjätä vaan voisin oikeasti voida ihan hyvin. Minun on vain vaikea uskoa, että pääsisin täysin oireettomaan tilaan. Se johtuu varmaan siitä, miten koen sairauden olevan sisällä, osa persoonaani. Ja toisaalta, se tuntuu jopa pelotavalle ajatukselle, millainen minä olisin, jos elämääni kuuluvia nousuja ja laskuja ei enää olisikaan. No, uusi lääke on otettu kokeiluun ja toivottuna lopputuloksena olisi oireetomuus. Toivoahan aina saa…

Mulla on ollut jonkinlainen kirjoittamisen lukko. Suurimmaksi osaksi siksi, että mulla ei ole ollut juurikaan sanottavaa aiheesta, joka on vallinnut keskusteluja ja vienyt huomiota kaikelta. Siis Korona. Meillä se on vaikuttanut aika vähän elämään. Toki ollaan oltu tarkemipia hygienian suhteen, pysytelty kotona ja suojeltu riskiryhmässä olevia läheisiä. Mutta ei mulla asiaan muuta sanomista olekaan.

Jotenkin koko kevät, kesä ja syksykin meni sellaisessa puurossa. Töitä on ollut jonkin verran. Kesästä mulla ei suoraan sanottuna ole juurikaan mielikuvia. Olo oli aika hyvä, mutta ei mitenkään ylivirittynyt. Syksyn tullen vireystasot alkoivat nousta ja sen mukana tulivat esiin vanhana tuttuna kovempi ahdistus ja uutena piirteenä raivo. Ei mikään ”pieni ärsyyntyminen” vaan täysi mittainen näkökentän ja aivotoiminnan sumentava raivo. Onneksi raivon huippu on lyhytkestoinen ja tarvittava lääkitys auttaa tunteen suitsimiseen. Mutta se hetki, kun se leimahtaa, joudun oikeasti keskittymään siihen, etten lähde tunteeseen mukaan. Onneksi se raivo ei muunnu fyysiseksi, muuta kuin minulle tunteena. En siis ole hyökkäämässä kenenkään kimppuun. Mutta kieleeni saan kyllä purra, ettei tunne tule verbaalisesti ulos. Onneksi kuitenkin ymmärrän sen, että kyse on ylimitoitetusta ja turhasta tunnemyrskystä, joka on vain minun päässäni.

Tunteiden säätelyyn olen joutunut nyt viime päivinä keskittymään myös siksi, että minulle aloitettiin uusi lääke. Psykiatri oli huolissaan siitä, että mun kaudet ovat tosi pitkiä ja seuraavat tauotta toisiaan. Tasaista ei oikeasti ole vaikka jossain hetkessä luulenkin,että nyt on tasaista. Olen hirveän huono lääkemuutoksissa. Mutta psykiatrin kerrottua lääkkeestä enemmän ja se seikka, ettei mun muuhun lääkitykseen tule muutoksia ainakaan heti, sai mut lähtemään tähän kokeiluun. Muutoin en ole juurikaan huomannut sivuvaikutuksia, mutta olen ajoittain todella rauhaton ja se seikka, että melkein mikä vaan saa mut itkemään. Joka päivä saan itkun aikaiseksi monta kertaa. Onneksi ainakin vielä olen pystynyt töissä semtään pitämään itkun aisoissa. Tosin en kyllä siellä mitään hirveän mieltä liikuttavia juttuja kohtaakaan ja kun ei kiinnitä radiossa soitettvaaan musiikkiin huomiota, niin hyvin on pärjännyt.

Tunteet liittyvät tähän sairauteen niin monella tapaa. Varsinkin häpeän tunne siitä, mitä on (hypo)manioissaan tummeltanut tai häpeä siitä, ettei jaksa yhtään mitään, kun masentaa niin, ettei enää itsekään ole ihmisyydestään varma vai onko jo muuttunut ameebaksi. Ja (hypo)maniassa koukuttavaa nimenomaan, ainakin mulle, on ollut se, että kaikki positiiviset tunteet on niin voimakkaita. Ja saa itseni tuntumaan niin hemmetin fiksulle ja aikaansaavalle. Ja oikeasti älli vähenee mitä lujempaa menee. Ja ne tärkeät negatiiviset tunteet kun puuttuu, on itsehillintä nollassa. Toisaalta masentuneena ei mitään muita tunteita olekaan kuin niitä negatiivisia. Ja maailma kaatuu jo pienistäkin vastoinkäymisistä. Saati sitten, jos oikeasti masennusjaksolla on enemmän tai suurempia vastoinkäymisiä.

Että melkoista kiikkulautaa tämä elämä kyllä on…

Olen ollut nyt kolmisen kuukautta kotona poislukien muutama työvuoro.

Rahallinen katastrofi, mutta henkisesti tarpeen.

Olen saanut hoitaa itseäni ja ladata akkuja. Ja keskittyä perheeseen.

Olen käynyt salilla ja lenkillä, tutkaillut taas kukas olenkaan, tehnyt mitä olen halunnut tai ollut tekemättä mitään.

Pakko sanoa, että ongelmia rahan kanssa ei olisi ollut, jos en olisi joutunut aiemmin kuntoutumaan liitonpäiviä käyttäen vaan olisin saanut määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen (kuntoutustuen), kun olisin sen tarvinnut. Mutta selvitään tässä kuitenkin.

Olen toki hakenut työllistymissuunnitelman mukaisesti töitä ja panostanut hakemuksiin ja ansioluetteloon. Mutta eipä niitä töitä niin vaan saa. Varsinkaan, kun alan kokemusta ei vielä paljoa ole. Eikä varmasti auta, että CV:ssä on vuoden ja parin vuoden aukot. Monet haussa olleet varastoalan työt ovat vielä yöpanotteisia tai 3-vuorotyötä, jotka eivät minulle missään nimessä onnistu. Iltavuoroja sisältävissäkin töissä pitää miettiä järjestelyjä, jos työmatka on pitkä ja seuraavana aamuna pitäisi kyetä aamuvuoroon.

Vaativaminäni on kalistellut itsetuntoa oikein kunnolla aina, kun on tullut ”valinta ei valitettavasti…”-viesti. Vaikka järjellä ajatellen tajuan, että hakijoita on paljon eikä minulla tosiaan vahvat mahdollisuudet ole menestyä työnhaussa. Mutta kun ei se vaativaminä mitään järkeä  ymmärrä vaan löylyttää kunnolla, aina kun mahdollisuus on. Työnhaussani on myös ne puutteet, etten osaa pyytää suosittelijoita. En tiedä, miksi en, mutta ei vaan onnistu. Toinen on soittaminen työpaikkaan/rekrytoijaan ennen ja/tai jälkeen hakemisen. Minulle on ongelmallista muutenkin puhua puhelimessa tai selvittää jotain puhelimessa. Ei se soittelu ainakaan parantaisi tilannetta vaikka ilmeisesti antaisi jotenkin kiinnostuneemman kuvan. Toki jos minulla jotain kysyttävää olisi, voisin soitellakin, mutta yleensä en keksi, miksi edes soittaisin.

Onneksi näyttäisi sille, että saan olla kesän töissä samassa paikassa, jossa olin viime kesän ja syksyn.

Kaksisuuntaisen kanssa minulla on mennyt ihan kohtalaisesti. En ole oireeton, mutta olen pärjännyt hallintataidoillani ja peruslääkityksellä. Ja ahdistukseen on onneksi tarvittava lääkitys. Kyllä minulla on ollut välillä liikaa vauhtia ja sitten taas tummanharmaita kausia. Mutta mieliala on pysynyt kuitenkin niin ettei suurempia ”kuningasideoita” ole syntynyt eikä siellä masennuksen laitamilla ole oltu yhtäjaksoisesti kahta-kolmea viikkoa pidempään. Vauhdikkaimpana aikana olen saanut käännettyä sen energian itseeni ja perheeseen, jolloin siitä on ainakin joskus syntynyt jotain positiivista. Enkä ole sekoittanut mitään. Olen myös onnistunut ”puhaltamaan pelin poikki”, kun olen saanut ”loistavia ideoita” hankintoihin tai itseni kehittämiseen liittyen. Olen laittanut määräajan, esim. 8 viikkoa, jonka jälkeen palaan tähän asiaan ja arvioin sitten, onko se mielestäni edelleen hyvä ja tarpeellinen ajatus. Yleensä ei ole. Masennuksen suuntaan mennessä olen pohtinut (sen minkä siinä mielentilassa jaksaa), haittaako olotilani normaalia elämääni kuinka paljon ja asettanut aikarajoja ”jos vielä viikon päästä on tämä tilanne, on sille tehtävä jotain”. Paljon on helpottanut se, kun sain oman pääni kanssa taisteltua sen, että sitä ahdistukseen tarvittaessa määrättyä lääkettä on lupa ottaa jo ennen kuin ajatukset on yhtä puuroa ja paniikkiahdistus päällä. Sekin on paljon vaikuttunut, kun on huomannut, miten iso ja nopea apu siitä lääkkeestä on.

Varsinkin nyt, kun ei tällä hetkellä ole psykologilla käyntejä, on ystävien sosiaalinen tuki korvaamaton. Toivon mukaan en ole liikaa kenenkään niskaan kaatanut pohdintojani. Paljon se on omien ajatusten testaamista, onko ne normaalin rajoissa. Ja sen selvittämistä, onko tuntemukseni oikein mitoitettu tai onko ajatuskehäni jumittunut.

Suurin kiitos tämän kaiken kasassa pitämisessä kuuluu miehelleni, joka on kärsivällisesti edelleen sietänyt rämpimistäni ja jarrutellut tarpeen mukaan. Edelleenkään en varmasti kovin helppo puoliso ole.

Viime aikoina olen myös miettinyt sitä, että kaikesta huolimatta me olemme saaneet kasvatettua tasapainoiset (niin tasapainoinen kuin murrosikäinen nyt on) ja täysipäiset lapset nuoruuden kynnykselle asti. Sairauteni, varsinkaan ennen diagnosointia ja hoitoa, ei ole todellakaan helpottanut tätä ja pitkään pelkäsin, nouseeko lapsilla jotain pintaan sitten, kun on tasaisempaa. Ei ainakaan vielä ole ja asiasta on kyllä keskusteltu heidän kanssaan. Onneksi on ollut ja on edelleen vahva tukiverkko. Siitä suuri kiitos!

En voi väittää, ettenkö edelleen ajoittain kaipaa sitä, että on energiaa ja vauhtia, asiat tapahtuu ja tuntuu älykkäältä ja kaikki onnistuu. Tai sitä, että kykenisi vetämään sellaset perskännit, että vielä seuraavana viikonloppuna kohmeltaisi. Mun ei tee mieli alkoholia, mutta sitä ”positiivista v**unko väliä ja kivaa on”-tunnetta kaipaan joskus. Mutta kyllä sen sitten järjellä ajatelee, ettei se tunne ole todellinen ja yleensä aiheuttaa vaan paljon pa*kaa.

Eikä tämä tasaisuus pelkkää lonkeronharmaata ole vaan onhan tässä sävyeroja ja oikeita onnen ja hyvän fiiliksen tunteita.

Se on vaan niin, että mulle harmaa on hyvä väri.

Minulla on ollut tuuria ja olen saanut työskennellä kesästä saakka lähes täysipäiväisesti. Työ on ollut oikea unelma minulle, saanut tehdä monenmoista ja käyttää ja kartuttaa taitojaan. On haastetta ja vastuuta, jota kuitenkin tarvitsen motivaation ylläpitämiseksi.

Mutta sepä siinä onkin, haastetta ja vastuuta tarvitsen, mutta saan jarrutella, jotta en kahmi niitä enempää kuin tarpeen on. Minulle on ominaista yrittää tunkea lusikkani joka soppaan vaikka asia ei kuuluisi minulle tai työtehtäviini pätkääkään. Tyypillistä minua on, että haluaisin löytää ratkaisun kaikkiin ongelmiin ja tunnen pettymystä, jos en sitä keksi, vaikka taitojeni tmv. puolesta en edes voisi ratkaisua kehittää. Minäkö muka vaativa itselleni…

No kuitenkin, hyvin on mennyt ja onneksi välillä on ollut muutaman päivän pidempiä ”vapaita” niin olen saanut vedettyä henkeä. Kyllä mä huomasin syksyn mittaan, että oli siinä ja siinä, pysyykö paletti kasassa. Töissä oli paljon kaikenlaista ja huomasin tunkevani nokkaani joka asiaan. Lisäksi olisi ollut vaikka minkälaista harrastetta mielessä. Sain kuitenkin painettua henkistä hätäjarrua ja järjellä mietittyä, mikä on järkevää ja kontrolloin käytöstäni. Mutta kyllä sen nahoissaan tunsi, että vauhtia olisi, jos sitä ei pystyisi hillitsemään.

Ja kun syksy kääntyi talveen alkoi ”surina” hellittää. Tosin sitten mentiin jo siihen toiseen suuntaan.

Kuitenkin työssä olen jaksanut ihan hyvin ja varmasti rauhoittunut se joka asiaan puuttuminenkin. Välillä pysähdyn antamaan itselleni henkisen potkun persauksille, jos meinaa pää levitä. Lähinnä se on ollut, jos on tuntunut olevan liian monta asiaa yhtä aikaa töissä vireillä tai jostain syystä on alkanut ”kaaosajatukset” pyöriä päässä.

”Kaaosajatukset” ovat siis sitä, että päässä alkaa soimaan se v***umainen kitinä ”sä et pysty tähän, kaikki leviää, et sä jaksa, ei tästä tuu mitään…” tai sitten se, että ajatus puuroutuu kokonaan hetkeksi, yksikään ajatus ei tule eikä mene. Jälkimmäiset on onneksi harvoin tapahtuvia ja lyhyt kestoisia hetkiä jolloin on vaan vedettävä henkeä ja odotettava pään selkeytymistä.

Toisaalta olen myös huomannut sen, että kun ei ole mitään todellista aivojen käyttöä, alkaa vanha tuttu ”filmi” pyöriä. Vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, sitten tapahtuneita juttuja, jotka ei mennyt ihan putkeen. Tosin edelleen niihin toimii ajatuskulku

”Miten vaikuttaa tähän hetkeen? => Oliko vakavaa? => Voitko asialle tehdä mitään/tarvitseeko tehdä? Jos ei, päästä ajatuksesta irti ja tee, jos jotain on tehtävissä ja tarvitsee tehdä”

(yleensä ei vaikuta, ei ollut vakavaa eikä ole tehtävissä tai ei tartte tehdä).

Osasta noista vaan jää inhottava olo jäljelle vaikka ajatuksesta pääsisikin irti. Siksipä kuuntelenkin esim. työmatkoilla äänikirjoja. Ajatukset pysyy jossain muualla kuin oman pään sisällä. Omat keinot toimii kuitenkin niin hyvin, ettei tarvittavaa lääkitystä ole tarvinnut ottaa. Ja suurin osa päivistä on ollut kuitenkin hyviä. Joskus vaan vieläkin unohtuu se, että mun itseä kohtaan määrittelemä ”riittävä” on oikeasti  ”äärimmäinen ponnistus”.

Olen myös koittanut pitää huolta siitä, ettei koko elämä ole vain työssä jaksamista. On jaksettava myös muuta elämää. Jaksan kotihommia ja viikonloppuina olen aktiivinen. Vaikka toki välillä on päiviä jolloin ei vaan jaksa mitään ylimääräistä, niin kuin kaikilla. Toisaalta olen myös koittanut pitää siitä huolta, että työttöminä arkipäivinä olisi rytmi ja jotain oikeaa tekemistä. Ettei salakavalasti käy niin, että jäänkin sohvan pohjalle, kun ei ole pakko tehdä mitään. Toki myös kroppa kaipaa aktivointia, kun on tottunut siihen, että töissä on suurimman osan päivää liikkeessä. Mutta tässäkin taikasana mulle on kohtuus.

Nyt on alkanut valmistautuminen jouluun. Tuntuu, että hommaa on sopivasti ja odotankin, että pääsen tekemään jouluruokia yms. Ja onhan mulla apureita, yksin ei tarvitse vääntää.

Pitäkää tekin huota, että joulu tulee ilolla ja se, että kukaan ei vietä pyhiään kaapeissa ja komeroissa. Ne ehtii siivota sitten vaikka vappuna. 🙂

Rauhallista joulua!

Psyykkistä sairautta koskevissa keskusteluissa puhutaan paljon lääkityksestä ja moni toivoisi pystyvänsä olemaan ilman lääkitystä.  Moni myös tumtuu kikkailevan lääkityksensä kanssa. Itse jouduin aluksi käymään asian itseni kanssa läpi todella tarkasti. Aiemmin elämässäni kun olen ”lääkinnyt” itseäni väärin ja väärillä lääkkeillä ja ”lääkkeillä”. Kuitenkin olen päässyt itseni kanssa siihen lopputulokseen, että lääkitys on ja pysyy ja sen ansiosta pystyn toimimaan ja mun pää pysyy kasassa. Mulla ei oo varaa kikkailla lääkityksellä saati että jättäisin ne syömättä. Jo muutama päivä ilman masennuslääkitystä aiheutti oireita pitkälle aikaa. Tiedä sitten, oliko kyse blacebo-oireilusta vai oikeista vaikutuksista, kuitenkin oloon se vaikutti joka tapauksessa. En edes halua kokeilla, mitä tapahtuisi, jos tasaava lääke jäisi ottamatta hetken aikaa.

Toisaalta mietin, jättäisikö jengi syömättä sydänlääkkeensä tai pistämättä insuliinit? Kuinka paljon niillä leikitään ja kokeillaan, pärjättäiskö ilman. Miksi kaksisuuntainen tai muu psyykensairaus eroaisi näistä sairauksista? Miksi on monen mielestä ok leikkiä terveydellään lääkityksensä kusemalla, kun on kyse psyykkisestä sairaudesta? Ja muut jopa kannustaa tähän? Jos kyse olisi muusta sairaudesta tuskin niinkään katsottaisi hyvällä tätä kikkailua… Tai mistäs minä tiedän, kun en muiden sairauksien vertaiskeskusteluissa ole mukana, mutta tällainen kuva mulla on.

Usein törmää myös siihen, oli lääkitys mistä johtuva vaan, että lääkkeet on niin hankala muistaa ottaa… Tai muistaa, ottiko jo lääkkeet. Lähes kaikille tuntuu olevan dosetti kuitenkin tuttu keksintö… Joo, täytyyhän se täyttää. Mulla menee sunnuntaisin viikon dosetin täyttöön n.10 minuuttia, johon on laskettu mukaan lääkkeitten kerääminen kaapista pöydälle. Ja mulla on varsinaisten lääkkeiden lisäksi myös vitamiinit, kalaöljyt ja muut terveyspillerit mukana tässä jaettavana. Ei luulisi olevan kovin hankalaa ja vaativaa. Toki joo, masentuneelle voi olla. Siksi mulla on ajantasainen lääkelista olemassa, että jos en itse kykenisi dosettia täyttämään, sen voisi tehdä vaikka mun mies tai joku muu läheinen. Ja toki on olemassa myös terveydenhuollon tarjoamana palvelua lääkkeenjakoon tai annoslääkitykseen.

No jokainen tyylillään eikä se oo multa pois, jos joku sotkee elämänsä lääkekikkailullaan, kunhan se ei vaikuta mun tai mun läheisten elämään. Toki joskus ketuttaa lukea/kuunnella näitä juttuja, mutta itsepä valitsen, mihin keskusteluihin osallistun.

Mutta siinä vaiheessa, kun joku, joka ei tiedä pennin vertaa mun sairaudesta ja oireilusta, tulee mussuttamaan siitä, miten pilaan itteni noilla ”kemiallisilla paskoilla”, joita tungen suustani alas, koska ”en kestä tavallista elämää” ja tarjoaa paremmaksi lääkkeeksi jotain ”yksisarvishoitoja”, alkaa mun hyvin lääkitty päänikin oireilemaan siihen suuntaan, että tämän ”paremmintietäjän” on paras suoria fyysisesti tai virtuaalisesti hyvinkin kauas meikeläisen vaikutuspiiristä.

Voi kunpa osattaisiin suhtautua psyyken sairauksiin samoin kuin muihinkin sairauksiin ja otettaisiin tosissaan niiden hoitaminen ja saataisiin pois se stigma, että se olisi jotenkin pelottavaa tai säälittävää tai heikkoutta jos sairastuu psyykkisesti.

Ei aina tarvi tätäkään asiaa kokonaan ryppyotsaisesti ottaa:

Tämä vuosi on tähän mennessä kulunut vauhdilla.

Edellisessä kirjoituksessani olin työharjoittelussa paikassa x ja sopimus oli ”katkolla” elettiin joulu-tammikuuta. Ja mitäs sitten tapahtuikaan…

No, työharjoittelua ei kyseisessä paikassa jatkettu. Oli siihen ihan hyvät syyt, jotka oli minusta riippumattomia. Työssäni ei ollut valittamista. Valitettavasti minulle jäi kuitenkin vähän paska fiilis… Minulle jäi tunne, että jälleen kerran minua vanhempi ihminen, johon suhteessa olen alisteisessa asemassa, polkee minut maan rakoon ja käyttää hyväkseen. Yksi tähän tunteeseen johtanut asia oli se, että minulle kerrottiin harjoittelun viimeisenä päivänä mikä asian laita on. No, mutta tässäkin tapauksessa oli onni onnettomuudessa.

Jouduin keräilemään rohkeuttani ja miettimään uutta harjoittelupaikkaa. Ja aikaa oli vain parisen viikkoa. Onneksi parin huti-soiton jälkeen löysin uuden harjoittelupaikan. Siellä minut otettiin todella hyvin vastaan. Sain opetella rauhassa uusia hommia ja tehdä monenmoista hommaa. Työtehtävät oli moninaiset ja kaikkia hommia sain kokeilla.

Kevät meni vauhdilla ja yhtäkkiä oltiinkin jo kesässä ja näytöt käsillä. Omasta tahdostani venytin näytöt mahdollisimman myöhäiseen. Kuitenkin meinasi kiire tulla joitakin osia hioa. Vaikka tiesin valmistautuneeni hyvin, olin ihan solmussa näyttöpäivänä. Onneksi sentään tiesin, kuka näytönvastaanottaja oli eikä hänen persoonansa ahdistanut minua. Sanoinkin suoraan hänelle, että pelottaa ja hirvittää. Sain päättää osioiden järjestyksen ja aloitinkin kaikista hankalimmasta ja vähiten harjoitellusta osiosta, trukkityöskentelystä. Ja kyllähän se olisi voinut paremminkin mennä… Olin kuitenkin paukuttanut itselleni päähän, että pääasia on, että läpi mennään. Muut osiot olivatkin jo hieman helpommat. Tosin tavarat, jotka olin varannut vastaanotto-osioon, olikin joku jo vastaanottanut. No onnistuin kuitenkin osoittamaan osaamiseni siinäkin. Hieman minulle naureskeltiin kuin olin ihan jumissa sen ajan, kun odotin ”tuomiota” näytöstä. Ja ihan hyvinhän siinä kävi. Siitä trukkiosuudestakin tuli 3 (asteikko 1-5). Vapaaehtoisena tein näytön tietojärjestelmistä ja kai sitten uskottavasti esitin asiani, kun siitä sain 5. Olin kyllä todella tyytyväinen ja onnellinen, kun näyttö oli suoritettu. Tosin tunne oli aivan epäuskoinen, mä piru vie suoritin ne opinnot ja valmistuin! Vaikka välillä kouluun mentiinkin itku kurkussa ja vaikeinpana aikana aattelin, että ”vielä tänään jaksan kouluun mennä, huomisesta en tiedä”. Mä pääsin kaiken sen yli.

Ilman lääkitystä ja psykologiani en kyllä olisi päässyt kevääseen. Ja aivan korvaamattomia oli tsempaavat opiskelukaverit ja ystävät. Ja toki tärkeinpänä kotijoukot. Sain olla väsynyt ja äkäinenkin. Yksi arjessa kiinni pitävä tekijä oli tytön jalkapalloharrastus. Minä kuskasin ja siirryin jossain vaiheessa parvelta katsomosta kentän laidalle vahtimaan ea-laukkua ja antamaan apua, kun joku kolhi itsensä.

No, nyt on koulu käyty, mutta arki on onneksi aikalailla samaa. Sain jäädä ainakin kesän loppuun saakka töihin harkkapaikkaan. Päivät kulkee nopeasti, kun tekemistä piisaa. Vastuutakin on, mutta ei liikaa ja olen saanut pidettyä niin, etten sitä vastuuta halua kahmiakaan enempää kuin sitä on. Joka päivä on ollut kiva mennä töihin. Jotkut päivät ovat olleet takkuisiakin, ja on ollut pettymyksiä ja saanut lokaa niskaansa, mutta niistäkin on selvitty. Ja niistä olen voinut puhua, joko työkavereille, miehelle tai ystäville tai ainakin psykologille. Se on yksi edistysaskel, etten jää niitä tilanteita loputtomiin vatvomaan vaan käsittelen sen tuoreeltaan tai jos en siihen kykene, annan vähän mielialan laineiden tasoittua ja käsitellyt sen sitten. Ja onneksi minut pitävät työkaveritkin maanpinnalla, auttavat laittamaan asiat oikeaan kokoonsa ja muistuttavat, että kaikille sattuu mokia. Ja ovat ainakin vielä hyvin ymmärtäväisesti avittaneet sotkujen selvittämisessä.

Syksystä en tiedä, mutta ihan hyvä niin. Katselen nyt tätä elämää mahdollisimman paljon tässä hetkessä olemalla. Ja luottamalla siihen, että elämä varmasti heittelee, mutta kuitenkin kantaa. Toki tiettyjä valmisteluja syksyä varten on tehtävä, mutta yritän olla ottamatta niistä sen suurempaa stressiä etukäteen.

Eikä aina elämä oo niin valoisaa, mahtuu sinne niitä huonoja päiviä ja riittämättömyyden tunteita. Häpeääkin (shame) ja niin fyysistä kuin henkistäkin kipua (pain), joskus kuitenkin myös … ei nyt shampanjaa…mutta kuoharia kuitenkin. 😉

Mulla on ollut jo useamman vuoden sama ”värssy”, jolla toivotan facebookissa hyvää uuttavuotta.

Se menee näin:

Uuden kynnyksellä on aika ynnätä mennyt.

Ottaa siitä kaikki se, mikä on tärkeää, jättää kaikki muu.

Uusi jännittää, pelottaa ja innostaa.

Toivottavasti tuleva vuosi on täynnä innostavia, jännittäviä

ja vähän pelottaviakin asioita!

Sekä paljon rakkaita läheisiä! Onnea Uudelle Vuodelle!

Niin, ynnätä mennyt…

Alkuvuosi meni masennuksesta palautuessa ja miettiessä, mitä sitä alkaisi tekemään. Paljon oli ajatusta ja yritystä työllistyä. Valitettavasti totuus vain on se, että ilman minkäänlaista työkokemusta ei niitä töitä niin vaan täällä päin saa. Tai sitten en osannut vain hakea…

Siksipä lähdinkin hakemaan uutta ammattia. Näistä vaiheista tarkemmin kerroinkin edellisessä tekstissäni

”Kesä tuli ja meni”. Siinä pohdin, mitä tapahtuu, jos olo heittelee. No, koettavahan se oli sekin.

Opinnot alkoi ihan hyvin, vaikkakin koin, että opin muita hitaammin. En osannut ilmeisesti ottaa oikein kouluttajan kommentteja ja opetustekniikkaa, vaan ahdistuin siitä ja aloin pelkäämään virheitä. Ja niitähän sattui, kun niistä alkoi panikoimaan. Loppujen lopuksi kuljin hetken aikaa itkun kanssa kouluun ja olin koko ajan kuin ”peura ajovaloissa”, ainakin sisäisesti, en sitten tiedä, paljonko tihkui ulospäin tuosta olotilastani, jota toki pyrin peittelemään.

No, onneksi sain kotona purettua oloani ja psykologille avattua koko kuvan. Ja taas alettiin purkamaan tilannetta, palastelemaan ja katsomaan asiaa siltä kannalta, etten minä välttämättä olekaan aina väärässä ja toisaalta, ettei ole ”väärää tapaa” kokea tilanne. Myös opiskelukavereiden kanssa tuli enemmän puhetta ahdistavissa tilanteissa. Loppujen lopuksi tilanne alkoi purkautua, mutta ahdistus jäi päälle. Ja kovana. Niin kovana, että se esti keskittymistä ja suoriutumista. Onneksi sain ajan psykiatrille ja hänen kanssaan tuumittuamme päädyimme aloittamaan tarvittavan lääkityksen ahdistusta lievittämään.

Niin joo, tässä oli vielä sellainen jännitysmomentti samaan soppaan, että vanha psykiatrini jäi eläkkeelle ja tilalle tuli uusi ihminen. Ensi kohtaamisemme oli nimen omaan tilanteessa, jolloin menin hakemaan apua ahdistukseeni. Luojan kiitos, uusi psykiatri on erittäin mukava ja hän ymmärsi hyvin sekalaista selostustani tilanteesta.

Tarvittavien aloitus ajoittui melko loppupäähän teoriajaksoa, ennen työharjoittelun alkamista. Apu lääkityksestä oli onneksi nopea. Niinpä pystyin valmistautumaan työharjoittelun alkamiseen ilman ”maailmanlopun meininkiä” ja työharjoittelussa hermoni ovat pysyneet kasassa. Ja harjoittelu on mennyt mielestäni hyvin. Tai ainakin toivon niin, sillä sopimukseni työharjoittelupaikkaan on katkolla ja haluaisin kyllä kovasti jatkaa kyseisessä paikassa kesään saakka… No aika näyttää…

Vapaaehtoistyössä olen jaksanut tehdä enemmän ja sielläkin tapahtui isoja muutoksia. Nyt on vähemmän minun vastuullani ja se tuntuu hyvälle. Uudet, ideoita täynnä olevta ihmiset onneksi löysi yhdistyksen. Pikku hiljaa ehkä löydän uudelleen oman paikkani ja tapani tehdä vapaaehtoistyötä.

Mitä ”mukaan ottamista” tässä vuodessa sitten on…

No ainakin se, että olen kehittynyt palastelemaan asioita. Ei tarvi kaikkea hanskata kerralla ja varsinkin ahdistavaa tilannetta on hyvä purkaa osiin.

Olen osoittanut itselleni, että opin uutta, ehkä hitaammin kuin haluaisin, mutta opin kuitenkin.

Opin myös paljon itsestäni. Opin luottamaan omaan tuntemukseeni, jos joku tuntuu olevan vinksallaan, se luultavimmin on. Ja toisaalta, jos huonompi aika iskee, se ei välttämättä tarkoita sitä, että mennään sinne pohjamutiin asti vaan kopin voi ottaa myös matkalta. Eikä mikään mene pysyvästi rikki, vaikka mä säröilenkin. Osaan myös paremmin ottaa ”hengityshetkiä”, kun on koottavaa itsensä ja ajatuksensa. Pieni asia, mutta niin hemmetin hankala se on ollut oppia.

Ja arki rullaa vaikka mä en oiskaan 24/7 ohjaksissa ja tekemässä kaaoksen hallintaa…

Ehkä siinä ne tärkeimmät…

Paitsi tietenkin ne kaikki uudet ihmiset, joita olen vuoden aikana saanut elämääni! Ja ne, jotka ovat mukana kulkeneet vaikka välillä olenkin tosi huono ystävä,! Oon välillä niin omassa elämässäni lillumassa tai aikaa ei tahdo löytyä vaikka maailman parantaminen ystävän kanssa onkin todella tehokasta mielen parantamiseen ja toki aina on ihana nähdä hyviä ystäviä.

Ensi vuosi tuo tullessaan paljon kysymysmerkkejä ja se on todella pelottavaa ja jännittävää. Toivon mukaan sieltä löytyy myös niitä innoittavia asioita. Toisaalta, kuten siihen palastelemisen taitoon kuuluu, pyrin elämään nyt, en huomisessa enkä varsinkaan siellä menneessä. Ja pyrin olemaan murehtimatta tulevia, joista ei vielä edes tiedä. Kyllä ne murheetkin sieltä tulee, ainahan niitä tulee, mutta ehtii ne itkut ja hammasten kiristykset tehdä sittenkin, kun ne kohdalle osuu, ei niitä etukäteen tartte tehdä.

Mulla meni kesä hyvin, kiitos kysymästä 😉

Alkukesästä oli hypomaniaa, mutta sain sen omilla konsteilla ruotuun, kun tarpeeksi ajoissa huomasin muutoksen. Voitte vaan kuvitella, miten oli voittaja-fiilis! Osasin myös pitää huili-päiviä ja olla itselleni armollinen silloin, kun ei vaan ollut mielenkiintoa mihinkään. Ei (läheskään) koko kesä ruusuilla tanssimista ollut, mutta hallittua kaaosta kuitenkin ja se taitaa ollakin se taso, mihin kykenen.

Oman mausteensa kesään toi koulujutut. Koska töitä ei armottomasta hakemuksien lähettelystä huolimatta löytynyt edes kesäksi, tajusin, että tavalla tai toisella mun on pakko opiskella uusi ammatti. Hain sekä liiketalouden perustutkintoon, että logistiikan perustutkintoon varastonhoitaja-linjalle. Ensin jännitin, pääsenkö kumpaankaan ja jos pääsen molempiin, miten osaan valita, kumpaan menen. Ja jotta ei kävis liian helpoksi, kun selvisi, että pääsen liiketalouden pt:oon, mun olisi pitänyt ilmoittaa, otanko paikan vastaan, ennen kuin tiesin, pääsenkö toiseen paikkaan. Onneksi asia kuitenkin selvisi parissa päivässä. Ja onneksi olin ennalta pähkäillyt, mitä kannattaisi tehdä. Valitsin loppujen lopuksi varastonhoitajan koulutuksen.

Seuraavaksi alkoikin sitten pähkäily, mistä rahat opiskelun ajalle. Kas kummaa, laskut ei jätä tulematta eikä ruoan tarve häviä mihinkään vaikka kouluun lähdenkin. Vaikka olin aiemmin saanut työeläkevakuutusyhtiöltä kielteisen päätöksen opintojen tukemiseen, päätin kuitenkin hakea uudelleen. Nyt oli edelliskerrasta poiketen koulupaikka jo valmiina ja pitkä melko tasainen kausi takana. Lisäksi vetosin siihen, että olen hakenut oletettavasti minulle sopiviin työtehtäviin, mutta ilman koulutusta en ole mitään saanut, joten opinnot ovat väistämättömät, jotta pääsisin takaisin työelämään. Toinen vaihtoehto olisi ollut opiskella työttömyyskorvauksella. Tässä vaihtoehdossa pelotti se, miten pärjätään, kun olisin tippunut KELA:n työttömyyspäivärahalle liiton päivien loppuessa. Ja sillä rahalla ei tässä tilanteessa kovin pitkälle pötkitä. Päätimme kuitenkin, että tälläkin rahalla ja miehen palkalla pärjätään, jos on pakko. Kuitenkin koulutus kestää vain vuoden. Koska koulu on noin lyhyt, ei se vaihtoehto, että olisi opiskellut KELA:n opintotuella ja ottanut opintolainaa tuntunut järkevälle… Kaiken tämän pohtimisen ja pähkäilyn jälkeen olikin iloinen yllästys saada myönteinen ennakkopäätös vakuutusyhtiöltä. Vaikka ei sekään raha suuren suuri ole, pystyy sentään laskut maksamaan ja oman osani ruokakuluista kattamaan.

Pakko myöntää, että kyllä minua mietityttää, miten jaksan käydä koulussa, varsinkin kun koulumatka ei ole ihan lyhyt. Entä, jos puskee hypomania ja sähellän jotain? Tai masennus, enkä kykene mihinkään? Entä jos en opikkaan uutta? Mitäs sitten, jos tämä työ ei olekaan, ennakkoselvityksistä huolimatta, mun juttu? Huonoina päivinä pyöritän tätä ajatusvelliä päässäni ja olen jo melkein valmis luovuttamaan samantien.

Hyvinä päivinä saan kuitenkin ajatuksen käännettyä niin, että katotaan päivä kerrallaan ja palastellaan asiaa, miksi tehdä itselleen mörköä? Entäs jos mitään ongelmia ei tulekaan? Tsemppaan itseäni myös sillä, että oonhan mä opiskellut aiemminkin ja silloin oli sairaus jo puhjennut, mutta mitään oikeaa hoitoa en saanut. Lisäksi monessa kohtaa muu elämäntilanne on luonut omat haasteensa. Kompuroin yläasteen läpi, lukio meni hyvin, kun jaksoin panostaa ja tyydyttävästi kun en. Lähihoitajaopintojen aikaan opinnot oli se helpoin osa-alue elämässä. Miksipä siis en selviytyisi nyt? Nyt kuitenkin on hoidot kunnossa ja muu elämäntilanne mukavasti mallillaan *koputtaa puuta*.

Loppukesällä alkoi jo kaikki odotella koulun alkua ja paluuta arkeen. Jopa se teini, jolla oli edellisen kouluvuoden aikana motivaatio välillä tosi hukassa. Musta tuntui, että mä en saanut kesällä olla hetkeäkään yksin. Onneksi se on kuulema normaalia, että loppu lomasta alkaa jo toisen naama ärsyttää. Luojan  kiitos, tyttö alkoi pelaamaan loppu kesästä jalkapalloa niin sai edes osan ylilatautuneesta energiastaan purkaa pallokentällä ja mäkin sain hetken omaa aikaa, kun en viitsinyt ajella ees taas vaan kävin lenkillä ja odotin kentän laidalla parkkipaikalla harkkojen loppumista kirjan kera.

Nyt jo odotan itsekin innolla koulun alkamista kaikesta huolimatta. Onhan se myös erilaisen oman elämän alku. Voi jopa tehdä ihan hyvää, että isompi osa elämästä siirtyy kodin seinien ulkopuolelle. Kunhan muistan vaan oman jaksamisen rajat ja sen, että se tärkein elämä on siellä kotona. Syksy, lempi vuodenaikanani, antaa toivon mukaan vielä sopivasti lisäpotkua elämään!

Hyvä on kuitenkin muistaa, että välillä tulee myös tällaisia päiviä:

Niin no, mitä se normaali sitten kenellekin on…

Mulle se tarkoittaa sitä, että jaksan hoitaa pyykit / tehdä ruokaa ilman huilaustaukoja. Voin alkaa tekemään arkisia askareita ilman etukäteistä tarkkaa suunnittelua. Haluan mennä kodin ulkopuolisiin tapahtumiin ja nähdä ihmisiä. Pystyn hoitamaan kaikki hoidettavat asiat yhdellä asiointikäynnillä eikä tarvitse suunnitella tarkkaan miten ja missä järjestyksessä ne hoidan tavanomaista enempää.

Toki näiden fyysisten asioiden lisäksi mieliala on kohonnut, ei ahdista ja jaksaa innostua asioista. On uskoa huomiseen ja siihen, että siitä on mahdollista tulla hyvä.

Vaikka masennus valtaosin onkin p****aa, auttaa se kuitenkin huomaamaan, olemaan iloinen ja nauttimaan arjen pienistä asioista.

Olon parantuminen tuo myös elämään takaisin asioita. Harrastuksien palaaminen viikko ohjelmaan ja osallistuminen vapaaehtoistyöhön edes vähän. Toki vielä tarvitsee huili-päiviä ja niitä tulen varmasti aina tarvitsemaankin enemmän kuin moni muu.

Yksi suurin asia on se, että HALUAN palata työelämään. Viimeksi menin ”tyrkittynä” ja huonostihan siinä sitten kävi. Ja nyt minulla on usko siihen, että kykenen työhön, kunhan sopiva työtehtävä löytyy. Mietintämyssyä on urakalla pidetty päässä ja pohdittu miten eteenpäin. Mitä työtä haluaisin tehdä? Mistä työtä, kun ei ole koulutusta kuin työhön, johon en kykene palaamaan? Toisaalta kärsin huonoa omaatuntoa siitä, etten ole valmis mihin vaan työhön, jota tarjolla olisi. Kuitenkin järjellä ajateltuna sen työn on oltava sellaista, jota todella haluan ainakin yrittää. Muuten se aiheuttaa liikaa ”pahaa stressiä” (en nyt keksinyt kuvaavampaa termiä) ja sitten ollaan jälleen tilanteessa ettei voimia ole ja masennus vie.

Minulta kysyttäessä, mitä aion alkaa tekemään tai mitä haluaisin tehdä, tulee helposti vastaus ”en minä tiedä”. Isoin syy tähän vastaukseen on varmasti se, etten edes tiedä omia mahdollisuuksia. Aina aiemmin kun keskittyi vain siihen sosiaali- ja terveysalaan. Onneksi mahdollisuuksiaan on hyvä kartoittaa työnhaku-sivustoilla. Kun bongaan mielenkiintoisen oloisen työn, selainpalvelu auttaa tutkimaan tarkemmin työn kuvaa ja vaatimuksia. Ja tietenkin se lisää kiinnostusta, jos avoimessa työpaikkailmoituksessa mainitaan, ettei koulutus ole välttämätön. Niitäkin ilmoituksia on, kunhan jaksaa kaivaa.

Toinen mietintämyssyn aihe on ollut, hakeutuako työkokeiluun vai suoraan palkkatyöhön. Koska oloni on nyt hyvä ja luotan jaksamiseeni, haluan ainakin yrittää työllistyä suoraan palkkatyöhön. Jos ei mikään ala toimimaan niin sitten haen tuumaus-apua, että mitäs sit tehtäisiin.

Jokaisen työpaikkahakemuksen kohdalla olen todella käyttänyt aikaa ottaakseni selvää, mitä työhön kuuluu ja millaista se on ja punninnut tarkkaan hakemuksen tekoa ja sitä, olisiko minusta siihen työhön.

Epäröinnistä ja avoimesta tutkiskelusta huolimatta olen kuitenkin ehkä löytänyt suunnan, millaiseen työhön haluaisin.

Kuitenkin nautin  myös näistä päivistä, jotka vietän kotona ja saan keskittyä myös omaan hyvinvointiini. Olen opetellut jälleen sanomaan itselleni, että minulla on merkitystä ja minä olen tärkeä ihan omana itsenäni, ilman että mikään ulkopuolinen seikka minua määrittää.

Onpa pitkä aika edellisestä kirjoituksestani. Mitäpä on sitten tapahtunut?

Työkokeilu päättyi heinäkuun alussa ja siitä, miten se päättyi jäi vähän huono maku. Osittain omaa syytäni ja paljolti ei.

Huomasin jo työkokeilun aikana, että kognitiiviset ongelmat lisääntyi, sanat hukkui, käytin vääriä sanoja, jumitin johonkin asiaan, jne. Silloin luulin, että kyseessä olisi liika mieltätasaava lääkitys ja sitä sitten alennettiin.

Olotila kuitenkin heikkeni ja vielä, kun tuli muuta sotkua elämään, masennushan sieltä iski. Ja sitäpä on sitten riittänyt ja riittänyt ja riittänyt. Ja jotta ei menisi liian helpoksi, tällä kertaa masennus ei aiheuttanut ahdistusta, kuten yleensä vaan se lamasi täydellisesti. Mitään en saanut aikaiseksi, haahuilin ympäri taloa ja nukuin ja nukuin ja nukuin. Kirjoja kykenin lukemaan, mutta siinäpä se sitten olikin. No lääkityksiä muutettiin ja psykologin kanssa asioita puitiin ja oli mulla siinä viiden päivän kuntoutusjaksokin, jolloin sain keskittyä vaan omaan olotilaan.

Pakkohan se oli tietty jotain tehdä vaikka kuinka toimintakyky hipoi lattian rajaa. Lapset kouluun ja iltaruoan teko. Siinä oli ne hommat, jotka pyrin tekemään vaikka muuta ei olis irronutkaan.

Onneksi päästiin tilanteeseen, jossa masennus ei enää pahentunut. Nyt onkin sitten kerätty voimavaroja, pikku hiljaa, itseään kuunnellen. Sosiaaliset suhteet tässä on kyllä mennyt ihan kuralle, mutta toisaalta mitään järkeä ole ollut mennä kyläilemään/ pyytää ketään käymään, jos mä haahuilen aaveena ees taas enkä kykene edes normaaliin keskusteluun, kun ei aivot vaan toimi.

Tosin nyt alkaa olemaan pakko koittaa repiä itteäni ylös, koska on pakko mennä eteenpäin. Onhan tästä ylös päästävä, näinkään tämä voi loputtomiin jatkua. Onneksi pikku hiljaa on jaksanut vähän enemmän.

Niin raadollista kuin se  onkin, myös taloudelliset pakotteet vaatii sitä, että mun on ensi vuoden alkupuolella lähdettävä työkokeiluun tai -valmennukseen. Tällä kertaa on vaan pidettävä pää kylmänä ja suojeltava omaa jaksamista. Ja ensi sijassa jo etsittävä työpaikka, jossa työ ei ole liian vaativaa… Siinäpä sitä onkin etsimistä. Onneksi sitä ei tarvitse tehdä yksin. Ja olen saanut jo paljon hyviä ohjeita, kuinka pärjätä ilman, että menee taas överiksi.

Kaiken keskellä on tässä ollut jotain hyvääkin, jo pieniin edistysaskeliin tulee kiinnitettyä huomiota. Oon opetellut ”taputtamaan itseäni olalle” jo hyvästä yrityksestä. Ja toisaalta taas olen nähnyt, että mikään muu ei mene rikki, vaikka mä menisin. Uskon, että ystävätkin ymmärtää sen, että olen ollut etäisempi. Ja kotonakin kaikesta ollaan selvitty ja lapset olleet vaan tyytyväisiä, kun olen ollut kotona ja mulla on ollut aikaa, vaikka välillä ei ajatukset ole pysyneet kasassa.

Joulukin jo on lähellä. Siitä kieltäydyn ottamasta stressiä. Tulee se joulu ilman sitä hemmetinmoista häsläämistäkin. Lahjoja on hankittu pikku hiljaa ja ruokien hommaamista ja tekoa on jaettu niin, ettei kenenkään tarvi olla joulun alusviikkoa  keittiössä pää punasena.

Tällaisin ajatuksin kohti loppu vuotta. Jatka artikkeliin Syksy 2017

Mä olen kohta kolme kuukautta ollut työkokeilussa.

Vaikka oppimisvelvollisuutta ei olekaan, olen toki opetellut työtehtäviä ja osallistunut kaikkeen mahdolliseen omien kykyjeni ja mahdollisuuksien rajoissa.

Ala on sellainen, johon en oikeastaan ollenkaan ollut tutustunut aiemmin, joten uutta asiaa on todella paljon. Vanhan työni kautta (jossa olin ennen totaalista romahtamista ja sen myötä diagnoosin saantia) olen kuitenkin saanut paljon oppia ihmisten kanssa työskentelystä ja asiakaspalvelusta. Ja onhan minulle toki kertynyt yli 8 vuotta kokemusta työelämästä.

Siksi vereni kiehahti, kun asiakas kysyi minua neuvovalta työntekijältä, ”Onko teillä uusi työharjoittelija”, johon työntekijä vastasi ”No, on vähän työelämään tutustumassa”.

Siis, niinhän mä olen, mutta tuli mitätön fiilis. Ja kun mulle kuitenkin jokainen työpäivä on merkittävä, kun jaksan ja kykenen. Ja kuitenkin  mulla itelläni on olo, että olen kuitenkin työelämää varmasti kokenut melko rankan polun kautta… (tosin eihän opastava työntekijä sitä tiennyt, koska en ole diagnoosistani ja työkokeiluni syistä kertonut).

Toisaalta on mielenkiintoista kokea työharjoittelijan rooli, kun entisessä työssä paljon ohjasin opiskelijoita ja otin näyttöjä vastaan. Toki eri työ, mutta kuitenkin. Ja molemmat työpaikkoja, jossa vaaditaan harjoittelijalta paljon.

Olen törmännyt oikein kunnolla siihen, mikä vanhassa työssäni myös puhutti. Siihen, miten työtehtävät opetetaan. Jälleen täysin eri alat, mutta sama ongelma.  Ei mahdu ensimmäiseen kymmeneen kertaan se, kun yksi on opettanut jonkin tehtävän ja kun myöhemmin teet samaa hommaa toisen kanssa, sua käsketään tekemään se toisella tapaa vaikka molemmilla tavoin lopputulos on sama.

Oman mausteensa mun työkokeiluun tuo myös kova itsekritiikki. Jostain syystä, mun oppimistavaksi on urautunut ”yritys ja erehdys”. Kun teen virheen (joita on siis todella tullut), saatan ohittaa sen näennäisesti olankohautuksella. Kuitenkin sisäinen kritiikinkäsittely onkin aivan toisenlainen prosessi. Itsesyytökset ovat aivan hirveitä. Ja se virheen analysointi kestää ainakin päivän loppuun, jos ei useampaa päivää.

Immeinen, joka auttaa mua miettimään, mitä tulevaisuudessa tekisin, sanoikin mulle, että oon tosi vaativa itteäni kohtaan ja löytänyt työkokeilupaikan, jossa multa vaaditaan paljon.

Ilmeisesti joudun heittämään piakkoin hyvästit tälle työkokeilupaikalle ja tiedän jo, että teen sen tosi haikein mielin. Vaikka olenkin nostanut esiin ketutuskäyrääni nostavia asioita, on mielessäni kuitenkin paljon myös aivan mahtavia asioita kyseisestä työkokeilupaikasta.

Olen saanut oppia ihan uusia asioita paljon ja todella yrittää itse. Joka päivä on ollut työntäyteinen ja hyvä niin, ei musta oo tyhjää toimittamaan montaa tuntia työpäivän aikana vaan haluan oikeasti tehdä ja touhuta. Minua on todella jaksettu neuvoa ja opettaa ja ymmärretty myös se, että teen virheitä. Työpäivissäni on joustettu, jotta olen voinut hoitaa asioitani ja terveyttäni ja pitää huolta jaksamisestani (vaikka en ole kaikkia syitä toki kertonutkaan, koska en ole kertonut sairaudestanikaan).

Vielä en tiedä, mitä loppukesä ja syksy tuo tullessaan, mutta sen jo tiedän, ettei työ saa mennä mun hyvinvoinnin edelle. Työtä tehdään elämää varten eikä eletä työtä varten.

Kesällä saakin lööpäillä ja olla vaan, mutta syksyn tullen haluan taas päästä harrastuksiini kiinni ja jaksaa tehdä muutakin, kuin hoitaa pakolliset asiat ja kotityöt.

Onhan tämä melkoinen seikkailu, jota en aiemmin edes ajatellut tulevan enää eteen. Saa nähdä, mihin tämä seikkailu johtaa ja löydänkö itselleni uuden työn…

Korvani nappasi radiosta tässä päivänä eräänä keskustelun pätkän, jossa puhuttiin siitä, saako kuntosalilla haista hiki. Jäin tänään treenin jälkeen miettimään asiaa.

Minulle tulee jo määreestä ”kunto-” mieleen hikoilu, koska ei se kunto ainakaan kasva ilman hikeä.

Ja mitäs hemmettiä sitä siellä KUNTOsalilla tehdään, jos ei kasvateta kuntoa eli hikoilla?

Mä oon vilpittömästi sitä mieltä, että mieluummin haistelen tusinaa puntti-ukkoa, joista tippuu hiki lammikoksi asti, jos paikalleen pysähtyvät, kuin yhtä dödö-miestä.

Ai mikä dödö-mies? Ei, nyt ei puhuta deathmetallia (eli dödöä) kuuntelevasta miekkosesta vaan siitä hepusta, joka on ihastunut siihen kolmikirjaimiseen deodoranttiin, jonka mainoksessa kaikki naiset lakoaa tätä tuotetta käyttävän miehen jalkoihin. No totta helv….. ne lakoaa, kun eivät saa henkeä, siinä dödö-pilvessä, joka tästä miehestä lähtee! Ja sen lemun pääaromi haisee poikkeuksetta rotan kuselle!

Tämä dödö-heppu saapuu salille ja saman tien, kun aloittaa treenin, asteittain tämä hepun käyttämä dödö alkaa haista enemmän ja enemmän.

Loppujen lopuksi se lemu peittää kaikki muut hajut neliökilometrin alalta ja vielä neljän tunnin ajan siitä, kun dödö-heppu has left the building!

Että tällaisilla ajatuksilla tähän päivään!

Niin vaan taas neljätoista viikkoa meni vuoristoradan kyydissä.

Tällä kertaa olotila oli sillä outo, että hypomanian laukaisi kesäreissu ja masennuksen laukaisi hypomania. Eli mitään ”oikeaa” syytä varsinkaan masennukseen ei ollut. Silläpä jouduin kohtaamaan sen, että oikeasti tälle sairaudelle ei voi tahdonvoimalla mitään. Kun hypomania tai masennus tulee niin se tulee vaikka viikon päällään seisoisi.

Hypomaniassa toki voi koettaa hillitä töhöttämistään, ostohimoja, mutta ajatuksen juoksulle ei vaan voi mitään. Eikä tahdonvoima riitä aina hillitsemään töhötystäkään, kun pää on täynnä ”niin viisaita ajatuksia”. Toki se töhöttäminen on hetken aikaa jopa mukavaa. Mutta ajan kanssa siihen jo kyllästyy, kun ne hienot ajatukset alkavat näyttää hampaansa, että mitä tulikaan luvattua, tehtyä ja mitä hankittua.

Nyt en siis tarkoita mitään viikon tai kahden menojalkaa vaan viimeksi hypomania kesti n. 8 viikkoa. Onneksi olin sentään sen verran järjissäni, että kyselin meheltäni esim. jotain isompaa ostaessani, että tarvitsenko oikeasti sitä vai onko se hypomania, joka laittaa haluamaan. Näin jäi edes osa ”pakko-hankinnoista” toteuttamatta.

Masennus ”ilman syytä” oli jopa rankempi hyväksyä kuin se, että hypomaniassa olisi töheltännyt niin, että sieltä löytyisi joku ”syy” olotilaan. No, koska ei tuoreita syitä ollut, alkoi taas aivot kehittämään menneitä epäonnistumisia mieleen, ja niitä kun mulla riittää märehtiä. Sosiaalisten tilanteiden pelko palasi masennuksen myötä ja oli otettava taas varotoimet käyttöön. Esimerkiksi kauppaan mennessä oli pakko ottaa kärryt vaikka ostoksia olisikin ollut vähän. Kärryjä luotsatessa pystyin kauppareissut aika hyvin suorittamaan. Ilman kärryjä miltei juoksin kaupan läpi ja otin tasan sen, mitä käteen sattui, jos jotain jäi niin sitten jäi. Puhelimeen puhuminen oli myös todella työlästä ja saattoipa jotkin puhelut jäädä vastaamattakin, kun en tiennyt mitä oli tulossa.

Masennuksen aikaan sattui vielä sekin, että jouduin tekemään virallisen oikaisupyynnön/valituksen erääseen lausuntoon. Kyllä oli kirjaimellisesti verta, hikeä ja kyyneleitä, kun sen kanssa pakersin. No vastausta odotellaan edelleen…

Mutta kyllä minua hirvitti ajatella, miten masentuneet ihmiset, joilla ei ole kokemusta virallisten lippujen ja lappujen kanssa, pärjäävät vai jääkö heiltä valitukset/oikaisupyynnöt tekemättä jolleivat saa keneltäkään läheiseltä apua…

Tai miten pahassa (hypo)mania pöhinässä keskittyvät asiatekstiin varsinkin jos silloin ei ole sairauden tuntoa, jota siihen valitukseen tulisi liittää…

Mulla onneksi sairauden tunto ei viime kierroksella hävinnyt. Vaan ihmettelin oireitani ja yhdessä psykiatrin kanssa miettiessä tajusin, mistä oireissa on kyse.

Nyt kerätään niitä hyviä viikkoja. Noin viikon mulla on ollut nyt ihan hyvä fiilis. Pyrin nauttimaan nyt jokaisesta hyvästä päivästä. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Nyt olisi toiveissa kerätä niitä hyviä viikkoja enemmän kuin sen neljätoista, jotka tuolla vuoristoradalla tuli vietettyä.

Mutta kyllä mä itteäni oon jo ehtinyt haastaakin. Perinteiset Halloween-bileet ovat jääneet monena vuotena väliin joko työn tai voinnin vuoksi. Nyt haastoin itseni ja menin juhliin ja vielä ilman (turva)miestäni. Halusin koettaa, miten pärjään juhlissa, joissa on paljon minulle vieraampaa väkeä. Toinen koetinkivi olisi se, että pysyisinkö kaukana boolimaljasta. Kokeilu oli onnistunut.

Uskalsin jopa lauleskella laulupelin tahtiin ja keskustella myös vieraampien ihmisten kanssa. Boolimaljan ohitin edes miettimättä. Minulla oli hauskaa ja kun alkoi väsyttää ja mieli mennä sen myötä palasiksi, lähdin kotiin. Toki maailman isoin apu ja tuki olivat ystäväni, jotka bileet järjestivät. He tiesivät tilanteeni ja rohkaisivat minua niin etu käteen kuin bileissäkin.

Ilman heitä en olisi onnistunut saamaan hyvää kokemusta illasta.

Mutta se kai tässä onkin, on opittava pyytämään apua ja tukea, kun on sen paikka. Yksin ei ole pakko pärjätä. Tämä sairaus vie välillä pohjalle eikä silloin ponnisteluista tule mitään. Itsensä haastamista ei saa silti lopettaa, silloin kun on hyvä fiilis. Onnistuminen kantaa ja vahvistaa käsitystä itsestään ja toimintakyvystään.

En oikeastaan tiedä, miksi juuri alla olevan biisin tähän linkkasin. Viime aikoina on tullut kuunneltua Painia aika paljon. Onhan tuossa biisissä toki se idea, että sairaudesta huolimatta on mahdollista olla aika paljon, mitä haluaa. Ja toisaalta on uskallettava olla oma itsensä, eikä vaikka olisi helpompi välillä mennä jonkin roolin taa.

Toiset toivoisivat tosi elämässä toimivaa kaukosäädintä pikakelaus-ominaisuuksineen, kuten jossain tv-hupailussa.

Minulle riittäisi pelkkä Pause-nappula. Tällainen ominaisuus olisi tarpeen paristakin syystä.

En ole, kovasta harjoittelusta huolimatta, saanut lisättyä ”fraasi-varastooni” lausetta ”Odota, mä mietin hetken”. Varsinkin tilanteissa, joissa joku, jota ajattelen olevan itseäni viisaampi (niitä ihmisiä on muuten paljon!), sanelee minulle, mitä minun tulisi tehdä. Näissä tilanteissa tuumaan vaan ”joojoo”. Vasta myöhemmin alan miettimään asiaa ja valitettavan usein käy niin, että huomaan, etten ollutkaan samaa mieltä tai en halunnutkaan asioiden menevän niin. Usein nuo asiat ovat korjattavissa eikä hirmuista vahinkoa ole päässyt tapahtumaan.

Näissä tilanteissa tunnen kuitenkin itseni nöyryytetyksi, kun joudun korjailemaan asioita ja muuttamaan suunnitelmia jälkikäteen. En haluaisi olla kenellekään vaivaksi ja aiheuttaa turhaa työtä. Se on yksi syy, miksi suunnitelmien muuttaminen tuntuu hankalalle.

Niinpä olisikin hyvä, että voisin katkaista tilanteen ja miettiä hetken rauhassa vastaustani.

Monesti käy myös niin, että kun minulta kysytään ”Onko kysyttävää?”, vastaan ”ei” ja vähän myöhemmin nousee kysymyksiä mieleen. Yritän löytää vastaukset itse ja vasta viimeisenä vaihtoehtona ”vaivaan” jotakuta kysymyksilläni.

Tiedostan kyllä itsekin, varsikin silloin, kun kyse on mun kuntotumisesta, tulevaisuudesta ja jaksamisesta, mulla on oikeus ”puhaltaa peli poikki” ja ”olla vaivaksi”, mutta se on vaan niin selkäytimessä.

Osaisinpa pysähtyä tilanteeseen. Löytää siitä kaiken sen hyvän.

Ajoittain tähän kykenenkin.

Nykyään en enää kuuntele musiikkia käydessäni koiran kanssa lenkillä. Keskityn sen sijaan siihen, mitä haistan, kuulen ja näen. Miten koira käyttäytyy, mille se näyttää, millaiset sen liikkeet ovat. Mille minusta juuri sillä hetkellä tuntuu.

Joskus huomaan vasta myöhemmin, miten en osannut ottaa jostain tilateesta kaikkea irti tai hetken hienouden tajuaa vasta jälkeen päin. Usein kiinnitän huomiota epäolennaiseen tilanteen tärkeyden kannalta ja ne hyvät fibat jää huomiotta.

Kunpa saisi tekemisen silloin tauolle, kun olen ihmisten keskellä eikä minua ahdista kovin paljoa.

Huomioisin tilannekomiikan lasten kanssa, jossa varsinkin nuorempi on todella taitava.

Kunpa siitä hetkestä osaisi nauttia vaikka koko muu päivä on kuinka hankala.

Ehkä on kehitettävä henkinen Pause-nappula, jota painaa mielessään, kun sen aika on.

Sen verran jo olen oppinut, että en suoralta kädeltä lupaa esim. osallistua tilaisuuksiin tai kokouksiin vaan totean, että tulen jos kykenen.

Kai myös tämän omaksuminen helpottuu ajan myötä.