Katse menneeseen saa tajuamaan, että minun maailmani on vuoristorata ilman jarruvaunua.
Istukaa alas ja asentakaa turvalaitteet. Nyt mennään!
Aluksi lähdetään jyrkkään nousuun kohti hypomanian huippua. Ideoita riittää ja kaikki koitetaan toteuttaa. Ajatuksen kulku on valoakin nopeampaa. Mä osaan kaiken, teen kaiken, kaikissa projekteissa tarvitaan nimenomaan mun työpanosta. Unen tarve vähenee, eihän sitä aikaa tuhlata nukkumalla, kun hyviä ideoita on kehitettävä. On oltava tavoitettavissa 24/7,eihän sitä tiedä, milloin mua tarvitaan.
Aivan ihanaa! Löysin toisen fiksun ja idearikkaan tyypin (lue toinen (hypo)maanikko), nyt vasta meillä ajatus juokseekin ja ideoita ja proggiksia syntyy.
No joo, vähän harmittaa, kun kotona ei ole niin paljon aikaa miehelle ja muksuille, kun pitää liitää edustamassa, päättämässä asioista. tehdä extra-vuoroja töissä. Mutta mä tarvitsen statusta ja mun panos on korvaamaton! Ja jos olen kotona, on mun sielläkin hoidettava nämä tärkeimmät jutut, ihan vaan kymmenen sähköpostia, pari Exceliä ja puhelua, mut sitten mä ehdin kuunnella sinua lapseni.
Aletaan olla hypomanian lakipisteessä, voidaan jo aistia, että kohta mennään alas ja lujaa.
Mua alkaa ärsyttää. Ärsyttää ihmiset, jotka ei saavuta mun asettamia tavoitteita. Ärsyttää ihmiset, jotka ei tajua mun työmäärää ja mun työn tärkeyttä. Toisaalta ärsyttää myös se, että koko ajan joku vaatii multa jotain, eikö ne tajua, miten paljon mulla on hommia?
Mutta kyllä mä näistä hommista selviän. Vähän ehkä deadline ylittyy, mutta silti. Jaksaa, jaksaa!
Ai miten niin mä en voi ehtiä olla mukana kaikessa, höpö höpö?!
Sitten tulee se alamäki. Pystysuoraa laskua ja vauhti vaan kiihtyy. Alkaa jo pelottaa, miten syvälle mennään.
Mä en pysty tähän! Mulla on ihan helvetisti kaiken näköistä kesken! Osasta en edes tiedä, miten ne pitäisi tehdä! Miksi kukaan ei auta? Miksi tämä on mun homma? Ai niin, taisin luvata hoitaa tän ja kieltäydyin avusta.
Mä en oo nukkunut pariin kuukauteen kuin harvoina öinä enempää kuin 4h, usein jopa vähemmän. Mä oon inhottava paskapää, joka ei osaa mitään! Ei kukaan mua oikeesti rakasta, kaikki tahtoo vaan käyttää hyväkseen.
Särkee ensin yhtä kohtaa ja sitten kipu siirtyy. Lääkärit eivät löydä koskaan mihinkään syytä. Saan pari kipulääkekuuria ja passituksen takaisin töihin, koska vikaa ei löydy. Ja taas mä olen 1-2 viikon päästä viimeistään takaisin uuden vaivan kanssa. Relaksantit ja vahvat kipulääkkeet auttaa onneksi nukkumaan, mutta eihän se uni virkistä. Mutta olenpahan sen aikaa pois tästä paskasta todellisuudesta.
Pakko koittaa löytää jotain positiivista elämäänsä, ostaa jotain, juoda kännit…ihan mitä vaan!
Mä en jaksa lapsia enkä jaksa olla kiinnostunut miehen asioista. Miksi nekin vaatii multa niin paljon?!
Kaikki itkettää kunnes en enää edes itke, ainoa tunne on lohduton epätoivo ja vitutus.
Mä annan määräaikoja itselleni, jos tuntuu vielä viikon päästä tälle, haen apua tai lopetan tän touhun. Usein määräpäivänä en enää osaa sanoa, onko olo kohentunut vai ei. Määrään uuden määräpäivän ja uuden ja uuden…
Nyt tullaan loivaan nousuun kohti lähtöpistettä. Vähän mahanpohjassa kutittaa lähteekö uuteen nousuun.
Jotenkin sain rämmittyä tekemättömät työt valmiiksi tai pyysin apua. Nyt ei ole niin paha olla ja toiveissa parempaa. Nyt kyllä pidän itseni aisoissa, ettei samaa tapahdu kuin viime kierroksella. Vauhtia on hillittävä, varovaisia suunnitelmia tehtävä…
Ja terve tuloa uudelle kierrokselle!
Niin, tätä se on ollut: n. 4-8 viikkoa hypomaniaa, masennusta 8-12 viikkoa, helpompi aika 2-4 viikkoa. Tauotta…
Kunnes keväällä 2014 läheinen ihminen kuoli ja koko perhe oli tuuliajolla tovin. Läheisemmät saivat surra ensin ja minä luovin koko poppoota väljemmille vesille. Paljon muutoksia ja epävarmuustekijöitä.
Yritin pitää itseni toimessa ja vastustaa alkavaa ”huonompaa aikaa”. Lopulta alkukeväällä 2015 minun oli pakko nostaa kädet ylös ja luovuttaa. Jätin harrastustoiminnan, minimoin luottamustehtävät. tunsin että paha aika oli ovella.
Töissä tein sen mikä oli pakollista, suoritin. Ajattelin, että, kyllä tää tästä, kunhan tulee 3 viikon kesäloma. Loma tuli ja meni. Mitään en saanut aikaan, olin väsynyt ja ärtynyt. Uni oli edelleen lyhyttä. Palasin lomalta minusta tuntui että kaikki asiat kaatuivat niskaan. Tein yhden yövuoron. Vapaapäivänä minulla oli aiemmin sovittu työterveystarkastus, jota varten olin täyttänyt jo ennen lomaa työhyvinvointi-kyselyn. Hoitaja osasi kysyä oikean kysymyksen, joka aiheutti totaalipysähtymisen, hajoamisen.
Vastaukseni kuului: ”En mä enää jaksakaan”.
Olkaa kiinnostuneita siitä, mitä kaverille kuuluu! Jos kuuluu pidempään epätavallisen huonoa, ei sun tarvi ottaa siitä yksin vastuuta! Miettikää yhdessä, minne ovelle kolkuttaa apua hakemaan ja VAATIKAA hoitoa!
Yksikään särky, kolotus, alakuloa matalampi mieli ei ole sellainen, etteikö siihen jokin syy löydy! Joskus se ei vaan ole heti loogisin vaihtoehto. Uskaltakaa tutkia mielenterveyttänne, ei oo häpeä hakea apua ongelmiin, on häpeällistä olla niin tyhmä ettei kehtaa hakea apua.