Olen huomannut, että tunneskaalani on saanut uuden jäsenen. Toivottomuus, Pelko ja Ahdistus ovat saaneet kaverikseen Ikävän.
Minulla on raastava ikävä sitä hypomania-minää, joka jaksoi, osasi ja pystyi. Se minä, joka oli rohkea, sosiaalinen, fiksu ja hallitsi kaikki tilanteet.
Mä tiedän, että se sama minä oli kaikista läheisimmille paskamainen ja itsekeskeinen apina, mutta silti niitä positiivisia asioita siitä tyypistä kaipaan. Ikävä iskee varsinkin niinä päivinä, kun yksi puhelinsoitto vie kaikki voimat tai tuttujen ihmisten keskelle meneminen pelottaa niin, että oksettaa.
Mulla on joka päivälle yksi tavoite, kuntosalin lisäksi, jonka pyrin toteuttamaan. Se voi olla jonkin asian hoitaminen, jossain käyminen tai vaikka lenkkeily tai sitten vain se kuntosali (huonona päivänä siinäkin on tavoitetta kerrakseen, että saa potkittua ahterinsa pihalle). Olen tajunnut, että asiat, jotka ovat mulle se Päivän Tavoite, ovat asioita, joita ennen tekaisin ohi mennen muun hösötyksen ohella. Oikein hyvänä päivänä saatan jo täyttää tiskikoneen tai laittaa pyykit koneeseen ilman, että ponnistelen keskittyäkseni asiaan.
Ennen kaikkea mulla on ikävä laajakirjoisia positiivisia tunteita.
Mille tuntuu nauraa tai hymyillä koko olemuksellaan? Mille tuntuu tuntea vatsanpohjassa asti tuntuva ilo tai intohimo? Kuinka valtava tunne on syvä rakkaus puolisoa, lapsia ja ystäviä kohtaan? Miltä tuntuu kokea empatiaa?
Kaikesta siitä minulla on haalea muistijälki, jonka pelkään jonain päivänä kadottavani ennen kuin tämä masennuksen-paskiainen on selätetty.
Mutta löydänkö tunteet uudelleen? Ovatko ne samanlaisia kuin ennen? Entä jos menetän jotain pysyvästi? Jään ikuisesti tunnevammaiseksi?
Yleensä käsitettä tunnevammainen käytetään negatiiviseen sävyyn. Mulle sillä ei ole sävyä, se on toteamus.
Mieti, jos aamulla heräisit ja toteaisit, että olotila on varmaan ok, kun ei ole ”pakokauhu-ahdistus” eikä ”ranteet auki-fiilis”.
Tekisit normaalit toimet, etkä osaisi sanoa, onnistuitko niissä. Teet jotain, mistä olet saanut aiemmin mielihyvää. Muistat millaisia tunteita se on saanut aikaan, mutta et saa tunteista kiinni. Tunnereaktio on kuin haaleaa ilmaa.
Seksuaalista mielihyvää koet fyysisesti, koska keho muistaa, vaikka mieli ei.
Kaveri kertoo sinulle ilouutisen. Tiedät, että pitää hymyillä ja olla iloinen puolesta, mutta et tunne sitä, mitä yrität esittää.
Ystävä kertoo huolistaan, yritätte löytää ratkaisua ja pystyt teoreettisiin päätelmiin, mutta empatiaa et koe, kuten ennen.
Voin sanoa olevani kiitollinen, muttta sekin on tiedostettu tapa ajatella, kyllähän mä näen, miten paljon hyvää mun elämässä on, vaikka en osaa siitä niin tunteakaan.
Esimerkkejä on paljon. Olen aina pitänyt itseäni tunne-ihmisenä, ollut jopa fiilis-narkkari eli kaivannut erittäin voimakkaita tunteita.
Työssäni hoitajana olen tarvinnut tunteita, jotta olen kokenut onnistuvani työssäni.
Ja tunnevammaisuus koskee myös negatiivisia tunteita. Useimmat negatiiviset tunnemuistot aiheuttavat fyysisen reaktion, lamaantumisen, ylireagoinnin (itku-potku-raivarit), fyysistä pahoinvointia, raaja- tai pääkipua, vapinaa, jne. Tunnevammaisuus koskee myös surua, suuttumusta, harmitusta, jne. Surun tilalla on lamaannus, suuttumuksen tilalla lukkoon meneminen. Harmistus ei tunnu miltään, saa aikaan korkeintaan toteamuksen, että ”perseelleenhän se meni tämäkin”. Voin saada itku-potku-raivareita ylireagoidessani asioihin, niitäkin nykyään harvoin ja ne ovat nimenomaan ylireagointia ja pitkälti fyysinen reaktio.
Olen tajunnut, kuinka tärkeää onkaan, että kaikista läheisimmät, oma perhe ja ystävät ymmärtävät sen, että kyllä se rakkaus siellä jossain on piilossa minussa, vaikka en sitä kykene nyt löytämään. Ja että he jaksavat rakastaa minua vaikka eivät voikaan saada vasta-rakkautta ennen kuin tunnevamani paranee ja saan surutyöni loppuun haudatessani suuren osan vanhasta identiteetistäni ja rakennettua uuden, terveemmän minän. Toivon mukaan tässä kaikessa jotenkin, joskus, onnistun.