Paska fiilis, väsyttää ja hermot menee ihan just! Milläs tän sais katkeemaan?
Jos suinkin hermo kestää, lenkkivaatteet päälle. Jos jo kiehuu yli hermokattila, ihan sama, mitä on päällä, kunhan ei palele eikä tikahdu. Jos ehtii napata kännykän ja kuulokeet, luurit päähän ja Spotifyista ketutuspäivän lista tai muuta aggressiivista soimaan. Jos ohi mennessään ehtii napata juoksuvyön messiin, niin hyvä, koira matkaan ja sit mentiin!
Olen tainnut aiemminkin mainita kotikutoisesta ”terapia-koira” Pepistä. Se on mahtava haistamaan mun mielentilan ja toimimaan sen mukaan. Jos mä tarvitsen tunteiden purkua, se temppuilee niin kauan, että huudan kaiken pihalle. Jos olen ahdistunut ja itkuinen, se kulkee kuin unelma ja osaa säädellä vauhdin sen mukaan, tarvitaanko vauhtia vai mennäänkö ajan kanssa puhallellen.
Mulle on suositeltu ryhmäliikuntaa, että siedättäisin itseäni ihmisiin. No, sen lisäksi, että tilanne ahdistaa minua ihmisten takia, en kykene myöskään vielä seuraamaan ohjeistuksia tai omaksumaan liikkeitä tosta vaan (esim. Zumba-tunnit). Joten ryhmäliikunta ei tule kysymykseen.
Koska aiemmin tykkäsin käydä kuntosalilla, uskaltauduin sinne uudelleen.
Ongelma on se, ettei koskaan tiedä, kuinka paljon porukkaa siellä on. Minulle parhain treeniaika on aamu, mikä sopii hyvin, koska aamulla ihmisiä on yleensä vähemmän salilla. Muksut koulutielle ja itse salille mars!
Usein, kun herään varsinkin huono yön jälkeen, tuntuu ettei jaksa mitään muuta kuin siirtyä sohvalle torkkumaan. Ensimmäinen askel on se, että pukee treenivaatteet jo aamulla kotona päälleen ja treenikassin on toivon mukaan pakannut jo illalla. Mä annan itselleni huonoina päivinä ”venymisajan”, jonka ajan saan venyttää lähtöä salille/lenkille. Kun venymisaika on kulunut, mun on ainakin koitettava, saanko ahterini ovesta ulos ja liikkeelle. Usein se onnistuukin, kun ei anna ahdistukselle valtaa, vaikka pelottaisi, pyörryttäisi, oksettaisi ja ahdistaisi kuinka. Jos ahdistus menee tietyn rajan yli, annan olla, mutta pyrin koittamaan asiaa uudelleen mahdollisimman pian rauhoittumisen jälkeen (seuraavana päivänä, jos mahdollista).
Mä en oo oikea immeinen kertomaan, mitä kaikkea hyvää liikunta saa aikaan.
Mulle tärkeintä on se, että kykenen tekemään asioita vaikka mua ahdistaa. Liikunta on mulle varaventiili, josta saan voimaa ja vireyttä ja johon saan purkaa hermojani. Liikunnan kautta saan kokea, että kykenen johonkin ja tunteepahan olevansa elossa, kun tiukan treenin jälkeen tunnistaa itsessään lihaksia ja niveliä, joita ei tiennyt olevankaan. 🙂
Olen myös ajanmittaan lisännyt uusia harjoitteita kuntosali-ohjelmaani ja herätellyt vanhaa uinti-harrastusta myös eloon. Salilla kuulokkeet päässä ja uimassa ollessa, mua helpotaa, kun pääsen ”omaan kuplaan”. Silloin ei kanssa-liikkujat ahdista, koska en kiinnitä heihin juurikaan huomiota, on vain minä ja mun treeni.
Mun on vaan ollut nieltävä aluksi se, etten voi muistella, millaisia treenejä aiemmin salilla tein vaan mun oli aloitettava tunnustelemalla, millä tasolla on vielä hyvä fiilis. Ja uinnissa hyväksyttävä se, että tekniikka on hukassa eikä jaksa uida samanlailla matkaa kuin ennen vaan sekin on lähdettävä tunnustelemaan omaa olotilaa, missä tulee raja vastaan.
Masennuksen keskellä on turha pohtia treenin tuloksia tai yrittää sitoutua johonkin treeniohjelmaan. Tai miksipä ei, jos se tuntuu kannattelevalta asialta, joka vie eteenpäin. Mutta mä ainakin joudun ottamaan päivän kerrallaan ja ”taputan itteäni selkään” aina, kun saan ahterini raahattua liikunnan pariin.
Kannattaa myös muistaa hyötyliikunta. Kodin siivoaminen, puidenkanto, pihan siivous ja mitä näitä nyt on. Kaikki se on liikuntaa ja vielä mahtavaa treeniä, koska siinä näkee heti tuloksia, kun saa siistin kodin/pihan ja puut vähenee paikasta A ja siirtyy paikkaan B. Aivan mahtavaa!
Ja aina voi aloittaa niin matalalta, kuin itsestä tuntuu. Jos ei saa itseään liikkeelle niin tsemppaa itsensä ulos ovesta ja kiertää vaikka talon ympäri, jo vain tuli vähän ulkoiltua ja liikuttua.
Kun tavoitteet on matalat ei niihin kompastu.