Iltana muuanna mä päätin tehdä ruoaksi kasvissosekeittoa. Mun herkkuruokaani, joka uppoaa myös lapsille.
Alustukseksi meidän perheen ruokahärdelliin, meillä on monta ruokavammaista, joten ruoan miettiminen ei aina ole helppoa.
Mä en syö sikaa enkä nautaa ja riistaa meillä on 1-2 kertaa vuodessa.
Olen hyvin tartuttanut sika-nauta-dieetin myös muihin perheenjäseniin.
Isäntä ei haluaisi syödä samaa ruokaa kahta kertaa peräkkäin (paitsi pizzaa).
Tyttö syö vain sitä, mikä maistuu hyvälle ja makumieltymykset on ihan päivästä kiinni (toki joutuu syömään sitä, mitä on tarjolla mahansa täytteeksi).
Poika sentään on melko kaikki ruokainen.
Kun tähän vielä lisätään 4 kissaa ja koira, jotka kaikki ovat nirsoja, mieti sitten ruokakauppaan menoa suunnitellessa, mistä ruoat viikoksi, kun budjettikin on rajallinen.
Mutta takaisin kasvissosekeittoon.
Kehaisin oikein isännälle, (jonka olin suvainnut herättää päiväunilta hakemaan poikaa harrastuksesta, koska itsellä oli keiton teko kesken ) että ”tein ison satsin, saa huomenna lämmittää tai jatkojalostaa”. Tähän isäntä tuumasi ”tai olla jatkojalostamatta”. Sain tähän vastattua, että ”hyvää keittoa en pois heitä”.
Isäntä lähti hakemaan poikaa ja minä jäin kihisemään kiukusta.
Itku-potku-raivarihan siitä tuli. Vähän sain laantumaan kihinääni, mutta kun miesväki tuli kotiin, kiukku nosti päätään. Mielenosoituksellisesti painuin makuuhuoneeseen kuuntelemaan musiikkia ja kirjoittamaan päiväkirjaa.
Tajusin, että mulla oli ollut muutenkin tuskainen päivä ahdistavia unia sisältäneen yön jäljiltä. Se varmasti edesauttoi raivarin yltymistä.
Ja se, että olin muutama päivä aiemmin aiheesta maininnut, että järkevällä ruokasuunnittelulla helpotan ”tehtävien asioiden” -listaani ja vähennän stressiä.
Monesti aiemmin olen myös huomauttanut isännälle, ettei hänellä ole hajuakaan, kuinka paljon kuukaudessa kauppaan menee rahaa, koska yleensä minä ne maksan.
Tosin nyt on jo päässyt hajulle hinnoista, kun on joutunut olemaan ”turvamiehenäni” kauppareissuilla.
Miksi sitten itsekseni itku-potku-raivosin?
Toki mulle olisi tullut hetkeksi helpompi olo, jos olisin syytänyt syytelistan päin isännän naamaa. Mutta pian olisin saanut jo huonon omantunnon siitä, että olisin loukannut toista, koska loukkaannuin toisen puolihuolimattomasta heitosta. Mitä olisi hyödyttänyt kiukun kihinässä lauotut puolihuolimattomat sanat, tuloksena olisi vain paha mieli kaikilla eikä yhtään järkevää ratkaisua.
Niinpä kokosin katastrofin ainekset ja velloin tovin huonoissa fiiliksissäni.
Sitten jatkoin illan pyörittämistä ja, kun pahin sirkus oli ohi, kerroin isännälle, miksi loukkaannuin ja ehdotin, että hän voisi ottaa vastuuta vaikkapa viikonlopun kokkailuista ja viikolla iltarumban pyörittämisestä.
Nyt jälkeenpäin koko episodi tuntuu pieneltä ja jopa naurettavalta, mutta tapahtuessaan se oli oikeasti iso katastrofi, mun pään sisällä. Niin vain tämä sairas pää toimii, pienistä asioista tulee isoja ja kääntää omassa päässään ajattelemattomasti heitetyt sanat verisiksi loukkauksiksi.
Ja sota on valmis, jos ei saa itseään pysäytettyä ja mietittyä hetken, mistä oikeasti on kyse.
Mutta jotain hyvää tästäkin seurasi, isäntä on oppinut paremmin lukemaan käyttäytymistäni ja osaa jo kysyä, mikä pännii. Hän on ottanut vastuulleen iltarumban ja usein viikonlopun ruoat. Saattaapa hoitaa kauppa-asiatkin ihan omasta tahdostaan.
Kun kiukkus kihisee,pidä suus.
Punnittu puhe palkitsee
enemmän kuin huolimaton heitto.
Nosta silmiltäs vitutuksen peitto.
Auttaako se oikeasti,
jos toisen päälle kiukkus syydät?
Sen jälkeen kauan anteeks pyydät.
Vai oisko parempi malttaa,
käyttää itkumuuriin ajattelun talttaa?
Tasaa mieles ja sanojas pohdi.
Vois väistyä riita ja poru,
tulla tilalle keskustelu ja sopu.
Älä jätä asiaa mielenpäälle,
mutta asettele sanas tarkkaan.
Kaikesta puhua täytyy,
muuten poru katkeruudeks ajan kanssa äityy.