Matkalla Minuksi

Tämä on ensimmäinen kevät miesmuistiin, kun en kulje bipo-vuoristoradalla. Nykyään huomioin herkemmin mielialanvaihteluni ja sen, miten stressi minuun vaikuttaa antaen palautteen viipymättä. Useampi raskaampi päivä viikossa tarkoittaa seuraavan viikon lepoa. Hyvää asiassa on se, etten enää pyristele väsymystä vastaan vaan huilaan sen pois.

Olen pähkäillyt omaa tunne-elämääni, tai sen olemattomuutta. Sirkus-reissu lasten kanssa oli hyvin terapeuttinen, koska siellä tuntee häivähdyksen äärimmäisistä tunteista, varsinkin pelosta katsellessaan hurjia temppuja. Toisaalta hauskaksi tarkoitetut numerot ovat niin alleviivatun humoristisia, että nauraa osaa oikeissa kohdissa vaikka ei niin vitsiä tajuaisikaan. Ja ihme kyllä aika hyvin ne vitsit iskikin.

Arjessa tunneköyhyys on toisenlaista.

Vaikka olisin kuinka tyytyväinen johonkin asiaan, en tunne sitä, tiedän, mutta en tunne. Niinpä reaktioni johonkin mukavaan tai hyvään juttuun voi olla hyvinkin laimea. Yritän kuitenkin sanoittaa tyytyväisyyteni.

Varsinkin vieraammassa ympäristössä (ja joskus kyllä tutussakin) käytän ns. ”muka-tunteita”. Kun tiedän, miten pitäisi reagoida ja tuntea, ”teen/sanoitan tunteen”.

Empatiakykyni on pahasti pakkasella. Silloin, kun normaalisti tuntisin empatiaa minun on tiedostettava se ja sanoitettava se, mitä minun pitäisi tuntea. Toki aina voi toistella ”voi voi” ja ”pitipäs sattua”, mutta ei se ole sama kuin tunne.

Toisaalta suruakaan ei tunne. Tai suru tulee ahdistuksena ja vitutuksena (anteeksi suorasanaisuuteni).

Mutta on kai tässä turtumuksessa jotain hyvääkin. Olen aina ollut todella kova soimaamaan itseäni ja märehtimään epäonnistumisiani. Nykyään totean, että ”vituiks meni, kuinkas muuten” ja annan asian olla.

Elämän luulisi olevan helpompaa, kun ei tunteet vie eikä niitä tarvitse kokea. Mutta, kun ottaa huomioon, että suurimman osan elämäänsä on elänyt siinä tunteiden vuoristoradalla, jota on pitänyt melko normaalina ja on ollut tunne-narkkari, joka on tarvinnut äärimmäisiä tunne-kuohuja ollakseen tyytyväinen, ei se niin helppoa olekaan. Ennen hyvä päivä oli tunnerikas, varsinkin positiivisia ja jännittäviä viboja oli silloin paljon. Nykyään hyvä päivä on sellainen, kun ei ahdista ihan niin paljon, on ehkäpä jopa sanoittaa jollekin ”Muka-tunteita” oikein.

Edelleen minun on  hankala sisäistää ja hyväksyä sitä, etten kykene moneenkaan asiaan, jotka olivat ihan helppoja ennen. En pysty olemaan pitkään sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin, jos ihmisiä on enemmän. En voi kasata yhdelle päivälle montaa asiointikäyntiä. Ei ole itsestään selvää, että kykenen osallistumaan sovittuihin tapaamisiin. En muista asioita, siksi joudun kaiken tärkeän kirjoittamaan muistiin. Juoksevien asioiden hallinnassapito vie paljon energiaa, esim. lasten koulu- ja harrastejutut, raha-asiat, tiettyjen asioiden ennakoiminen.

Toki elämääni on tullut edellä mainituista syistä myös enemmän kuitenkin suunnitelmallisuutta ja pysähtymisiä. Monet asiat tulee tarkistettua useampaan kertaan. Luojan kiitos, minulle suodaan se pysähtyminen ja tarkasteleminen, eikä kukaan ole kyselemässä, miksi en tee mitään tai miksi jankutan asioista.

Myös tunneköyhyyttä on helpompi käsitellä, kun on voinut asian sanoa julki lähipiirille ja he ovat sen hyväksyneet eikä kukaan huomauttele siitä, miksi naama on aina nutturalla. Toisaalta jotenkin olen pystynyt ”muka-tunteita” välittämään lapsille, koska eivät he ole tunteettomuuttani huomanneet eivätkä kommentoineet tai yrittäneet saada tunteita esiin yli-yrittämisellä. Ja kai sit ihan mukiin menevä mutsi oon, kun olen saanut muksuilta positiivista palautetta siitä, kun olen nyt kotona ollut. Ja uskaltavat he kuitenkin näyttää kaikki tunteensa hyvinkin spontaanisti, yli-kiltteydestä meillä ei todellakaan kärsitä! Vaikka peruskilttejä ja hyvätapaisia lapsia ovatkin (mistä lie oppineet…).

Päämäärätietoisuuteni on kyllä tämän vajaan vuoden aikana karissut. Nykyään en enää tähtää päämäärään vaan tärkeintä on aloittaa matka. Toki mielellään näkisin tietyn polun kulkevan varmasti johonkin päätöspisteeseen, mutta en yritä useinkaan nähdä, mikä siellä päätepisteessä odottaa. Pääasia, että elämä vie eteenpäin.

Minun ollut hankala hyväksyä sekin, että kuntoutuminen ei ole nousujohteinen suora viiva vaan se aaltoilee ja ottaa välillä takapakkia. Ja minä en voi sille mitään, muuta kuin muokata asennettani, että nyt mennään näillä korteilla ja pyritään pääsemään takaisin kartalle. Kai se on ainakin henkisesti kasvattavaa, vaikka en sitä vielä siten näekään.

Yksi syy kuntoutumiseen suhtautumiseen voi toki johtua siitäkin, että en ole vielä täysin hyväksynyt sitä, että vaikka kuinka kuntoudun, en koskaan parane.

Pikku hiljaa tyytyväisyys siitä, että olen saanut diagnoosin ja tiedän mikä minua vaivaa ja olen päässyt oikeaan hoitoon on hälvennyt. Toki olen siitä tyytyväinen, että vihdoin selitys oireiluuni löytyi ja pääsin siitä ”diagnoosista”, että olen ”luulotautinen ja huomionkipeä”. Mutta kun olo on tasaantunut eikä muutoksia tapahdu yhtä tuntuvasti kuin jossain vaiheessa, alkaa tuntua, että tällaistako tämä elämä on loppuun saakka?

Minua on kyllä lohduteltu hoidon alusta saakka, että tunteet palaa pikku hiljaa eikä lääkitys niistä syö kuin ääripäät. Vielä sitä ei kuitenkaan huomaa. Toisaalta tiedän senkin, että masennuksen hellittämistä ei heti huomaa vaan jälkikäteen näkee sen, että nythän on mennyt pidempään paremmin. Enkä mä tiedä, olenko kovinkaan masentunut enää, turta paremminkin.

Olen hokenut koko ajan, että päivä kerrallaan mennään, ja niin turhauttavaa kuin se onkin, niin siten se menee jatkossakin. Joskus voi mennä useampi päivä ihan kivasti, mutta aina voi olla (ja jossain vaiheessa aina onkin) nurkan takana se päivä, joka vie voimat ja taas keräillään voimia muutama päivä, kunnes jaksaa taas avata oven kodin ulkopuoliseen elämään.

Tämä teksti on tällaista tajunnan virtaa, oman pään tyhjennystä… ilman sen rakentavampaa syytä. Kiitos, jos jaksoit lukea!

Paska fiilis, väsyttää ja hermot menee ihan just! Milläs tän sais katkeemaan?

Jos suinkin hermo kestää, lenkkivaatteet päälle. Jos jo kiehuu yli hermokattila, ihan sama, mitä on päällä, kunhan ei palele eikä tikahdu. Jos ehtii napata kännykän ja kuulokeet, luurit päähän ja Spotifyista ketutuspäivän lista tai muuta aggressiivista soimaan. Jos ohi mennessään ehtii napata juoksuvyön messiin, niin hyvä, koira matkaan ja sit mentiin!

Olen tainnut aiemminkin mainita kotikutoisesta ”terapia-koira” Pepistä. Se on mahtava haistamaan mun mielentilan ja toimimaan sen mukaan. Jos mä tarvitsen tunteiden purkua, se temppuilee niin kauan, että huudan kaiken pihalle. Jos olen ahdistunut ja itkuinen, se kulkee kuin unelma ja osaa säädellä vauhdin sen mukaan, tarvitaanko vauhtia vai mennäänkö ajan kanssa puhallellen.

Mulle on suositeltu ryhmäliikuntaa, että siedättäisin itseäni ihmisiin. No, sen lisäksi, että tilanne ahdistaa minua ihmisten takia, en kykene myöskään vielä seuraamaan ohjeistuksia tai omaksumaan liikkeitä tosta vaan (esim. Zumba-tunnit). Joten ryhmäliikunta ei tule kysymykseen.

Koska aiemmin tykkäsin käydä kuntosalilla, uskaltauduin sinne uudelleen.

Ongelma on se, ettei koskaan tiedä, kuinka paljon porukkaa siellä on. Minulle parhain treeniaika on aamu, mikä sopii hyvin, koska aamulla ihmisiä on yleensä vähemmän salilla. Muksut koulutielle ja itse salille mars!

Usein, kun herään varsinkin huono yön jälkeen, tuntuu ettei jaksa mitään muuta kuin siirtyä sohvalle torkkumaan. Ensimmäinen askel on se, että pukee treenivaatteet jo aamulla kotona päälleen ja treenikassin on toivon mukaan pakannut jo illalla. Mä annan itselleni huonoina päivinä ”venymisajan”, jonka ajan saan venyttää lähtöä salille/lenkille. Kun venymisaika on kulunut, mun on ainakin koitettava, saanko ahterini ovesta ulos ja liikkeelle. Usein se onnistuukin, kun ei anna ahdistukselle valtaa, vaikka pelottaisi, pyörryttäisi, oksettaisi ja ahdistaisi kuinka. Jos ahdistus menee tietyn rajan yli, annan olla, mutta pyrin koittamaan asiaa uudelleen mahdollisimman pian rauhoittumisen jälkeen (seuraavana päivänä, jos mahdollista).

Mä en oo oikea immeinen kertomaan, mitä kaikkea hyvää liikunta saa aikaan.

Mulle tärkeintä on se, että kykenen tekemään asioita vaikka mua ahdistaa. Liikunta on mulle varaventiili, josta saan voimaa ja vireyttä ja johon saan purkaa hermojani. Liikunnan kautta saan kokea, että kykenen johonkin ja tunteepahan olevansa elossa, kun tiukan treenin jälkeen tunnistaa itsessään lihaksia ja niveliä, joita ei tiennyt olevankaan. 🙂

Olen myös ajanmittaan lisännyt uusia harjoitteita kuntosali-ohjelmaani ja herätellyt vanhaa uinti-harrastusta myös eloon. Salilla kuulokkeet päässä ja uimassa ollessa, mua helpotaa, kun pääsen ”omaan kuplaan”. Silloin ei kanssa-liikkujat ahdista, koska en kiinnitä heihin juurikaan huomiota, on vain minä ja mun treeni.

Mun on vaan ollut nieltävä aluksi se, etten voi muistella, millaisia treenejä aiemmin salilla tein vaan mun oli aloitettava tunnustelemalla, millä tasolla on vielä hyvä fiilis. Ja uinnissa hyväksyttävä se, että tekniikka on hukassa eikä jaksa uida samanlailla matkaa kuin ennen vaan sekin on lähdettävä tunnustelemaan omaa olotilaa, missä tulee raja vastaan.

Masennuksen keskellä on turha pohtia treenin tuloksia tai yrittää sitoutua johonkin treeniohjelmaan. Tai miksipä ei, jos se tuntuu kannattelevalta asialta, joka vie eteenpäin. Mutta mä ainakin joudun ottamaan päivän kerrallaan ja ”taputan itteäni selkään” aina, kun saan ahterini raahattua liikunnan pariin.

Kannattaa myös muistaa hyötyliikunta. Kodin siivoaminen, puidenkanto, pihan siivous ja mitä näitä nyt on. Kaikki se on liikuntaa ja vielä mahtavaa treeniä, koska siinä näkee heti tuloksia, kun saa siistin kodin/pihan ja puut vähenee paikasta A ja siirtyy paikkaan B. Aivan mahtavaa!

Ja aina voi aloittaa niin matalalta, kuin itsestä tuntuu. Jos ei saa itseään liikkeelle niin tsemppaa itsensä ulos ovesta ja kiertää vaikka talon ympäri, jo vain tuli vähän ulkoiltua ja liikuttua.

Kun tavoitteet on matalat ei niihin kompastu.

Nyt onkin ollut pitkä tauko kirjoittamisessa.

Olen paljon miettinyt sitä, kuka minä olen ja mihin suuntaan haluan elämässäni kulkea? Ihan tuollaisia pieniä aiheita.

Tajusin jokin aika sitten, että olen pitänyt ”oikeana minuna” sitä hypomaanista-minää. Mutta, jos se on enää taustalla vaaniva ”mörkö”, jota ei enää päästetä valloilleen, kuka minä sitten olen?

Mietin joku vuosi sitten käymääni enneagrammi-kurssia ja pohdin, että löytyisikö sieltä vastauksia. Kuinka ollakaan, kyseisen kurssin pitäjä otti minuun yhteyttä ja ehdotti kurssia ja paria kirjaa. Kurssi on edessä, mutta kirjat olen lukenut kohta kahteenkin kertaan. Ja kyllähän sieltä jotain tuttua löytyy.

Pohtiessani opiskelu- ja työkokeiluasioita olen joutunut miettimään, mitä minä elämältäni haluan. Se on käynyt selväksi, että alan vaihto on edessä.

Hakuja on vetämässä, katsotaan sitten, mikä tärppää vai tärppääkö mikään. Kauhua aiheuttaa ajatus valintakokeista, mutta oon yrittänyt olla aattelematta liiemmin asiaa ja toisaalta, mitäpä siitä vaikka mokaisin.

Kuntoutumisessani on kertaalleen jo otettu takapakkia, vähän aikaa rämmitty eteenpäin, mutta on siitäkin selvitty.

Mitäpä kuuluu kavereilleni kammoille? Ihmiskammo on ns.” normi-päivänä” siedettävää vaikka en ihmisten ilmoilla niin tykkää kulkeakaan. Koskeminenkin on helpottanut tuttujen ihmisten kohdalla.

Hajukammo on saanut viime aikoina aimo annoksen siedätystä. En vieläkään kovin hyvin siedä pahoja hajuja, mutta eivät ne enää yleensä aiheuta suoranaista pahoinvointia.

Kovat äänet ja hälinä ovat edelleen minulle myrkkyä. En kuitenkaan enää yleensä saa paniikkikohtausta niistä.

Olen saanut arkeeni harrasteita kuntosalista ja uinnista. Vaikka syystä ja toisesta olen joutunut taukoja pitämään, olen kuitenkin aina saanut treenistä uudelleen kiinni, mikä mulle on kova juttu. Treenatessani punainen lanka on ”kun päätä ei saa enää kuntoon, parannellaan sitten fyysistä olotilaa”.

Omaa itseä ja omia tavoitteita pohtiessa olen myös törmännyt siihen, että minun on edelleen luovuttava joistakin asioista. Oltava itsekäs oman aikani suhteen. Vaikka varmasti aina tulen toimimaan jollain tavalla vapaaehtoistyössä, nyt minun on aika luopua vastuutehtävistäni ja jakaa aikaani vapaaehtoistyölle kitsaammin.

Hankala paikka, mutta uskon että löydän paikkani kyllä.

Minulla on onneksi hyvät psykologi ja psykiatri ja maailman ihanin vertaistukihenkilö. Ja kohta terapeutteja tulee ainakin yksi lisää. Mahtavin ja rakkain tukihenkilö on mieheni, joka jaksaa ahdistukseni ja loputtomat pohdintani. Eli hyvässä hoidossa olen!

Vielä en osaa tulevaa juurikaan miettiä tai visioida, mutta pikku hiljaa palaa usko siihen, että elämä kantaa, ei aina siihen suuntaan, mihin olettaisi mutta kantaa kuitenkin.

 

Koko nuoruuteni ja aikuisikäni olen ollut koukussa johonkin. Nyt tiedän, että se kuuluu tähän sairauteen. Aina, kun olen vieroittanut itseni jostain, olen saanut tilalle toisen addiktion.

Ja ei, minua ei ole koskaan otettu tosissani myöskään riippuvuuksieni suhteen.

Olen itse jotenkin aina pyristellyt ongelmasta toiseen.

Riskikäyttäytyminen lisääntyy yleensä hypomaanisessa vaiheessa.

Toisaalta masennustani olen koittanut hoitaa väärillä tavoilla eikä masentuneena ole ollut voimia pyristellä huonoista tavoista eroon.

Siinä mielessä olen nyt riippuvuuksien kannalta hyvässä jamassa, kun joudun kontrolloimaan elämääni ja olen lopettanut alkoholin käytön. Energiajuomatkin jäävät kauppaan, koska saan niistä paniikkikohtauksen.

Varmaan ensimmäiset addiktioni ovat liittyneet ruokaan. Olen joko ylensyönyt, syönyt liian vähän tai ollut kokonaan syömättä, syönyt ja oksentanut tai hakenut ”sokeripöhinät”. Jälkimmäinen tarkoittaa siis sitä, että verensokerini heittelee helposti. Jos olen liian pitkään syömättä ja syön jotain nopeasti verensokereita nostavaa, tulee pöhnäinen olo. Todella vaarallista leikkiä, olen ymmärtänyt jälkikäteen. Nyt olen opetellut ruokailuajat ja kylläisyyden tunteen hahmottamisen. Syön vain kylläisyyteen asti.

Syömiseen liittyy suklaa.

Tuo ihanan kavala suklaa! Joskus koitin siirtää riippuvuuteni tummaan suklaaseen, mutta se ei ole vain sama kuin maitosuklaa!

Joskus olen saattanut syödä 400-500 grammaa suklaata yhdellä istumalla. Ja suklaata oli oltava aina jemmassa. Suklaasta vieroittautumisen olen tehnyt herkkulakolla ja äärimmäiseen himoon ostan vain suklaapatukan levyn sijaan.

Ruoan lisäksi olen ollut riippuvainen juomista.

Energiajuomia join varsinkin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, kun pääsimme kotiin sairaalasta. Syy riippuvuuteen johtui luultavasti siitä, että minulle iski hypomaaninen kausi ja kaipasin lisä-boostia energiajuomista väsymyksen ja hämmennyksen keskellä.

Alkoholi on kuulunut enemmän ja vähemmän elämääni jo varhaisesta teini-iästä. Joskus sen käyttö on ollut mielipuolista määrän ja kertojen puolesta. Aiemmin ”hoidin” uniongelmiani useaan otteeseen alkoholilla. Olen yrittänyt katkaista myös hypomaanisia jaksoja (tietämättä tuolloin, että kyse oli hypomaniasta) juomalla.

Tupakoin kymmenisen vuotta teini-iästä ensimmäisen lapsen odottamiseen saakka. Nykyään ”vapetan/höyryttelen/sähkötupakoin”, mutta se ei addiktoi niin kuin tavallinen tupakka.

Lääkkeiden suhteen olen ollut todella pahassa koukussa ajoittain.

Teini-iässä tutustuin lääke-känneihin, joihin turvauduin myös unettomuutta ja masennusta ”hoitaessani”.

Olen ollut ”hyvässä” lääkehoidossa psykosomaattisten aavesärkyjeni kanssa. Aina on tullut relaksantteja ja vahvoja särkylääkkeitä, joilla ”hoitaa” vaivojani.

Nyt olen hävittänyt kaikki turhat lääkkeet, ihan jo aiemman itsetuhoisuuteni takia.

Nykyiset lääkitykseni eivät aiheuta ”pöhinää” ja ovat niin säädeltyjä, ettei niitä voi käyttää väärin.

Hatara pää, nuori ikä ja tieto huumausaineiden vaaroista jo nuorena on onneksi suojannut minua rankemmilta huumeriippuvuuksilta.

Monessa kohtaa kerran kokeilun jälkeen olen todennut, etteivät ne ole minua varten.

• Tähän olisin laittanut Sir Elwoodin Hiljaiset Värit yhtyeen ”Uusi isäntä (Herra Heroiini)” biisin, jos olisin sen löytänyt

Väkivaltaankin voi tulla riippuvuus.

Teini-iässä minulla oli ”ystävyyssuhde”, joka perustui täysin henkiseen väkivaltaan minua kohtaan. Mistä puhun, kun puhun henkisestä väkivallasta?

Uhrin vähättelystä, kiusaajan oman egon pönkittämisestä, uhrin julkisesta nolaamisesta, uhrin syyllistämisestä. Tässä suhteessa muutoinkin heikko itsetuntoni murskattiin moneksi vuodeksi. Kuitenkin menin paniikkiin ja masennuin kun tämä suhde päättyi.

Fyysiseen väkivaltaan tutustuin jo teini-iässä. Elin myös puolitoista vuotta parisuhteessa, jossa oli paljon henkistä väkivaltaa ja molemminpuolista fyysistä väkivaltaa. Riippuvuudeksi se muuttui siten, että olin mustasukkainen, jos silloinen puolisoni oli väkivaltainen muita kuin minua kohtaan. Joskus jopa odotin, milloin päästään ”turpakäräjät” pisteeseen. Omassa sairaassa mielessäni rinnastin väkivallan välittämiseen: ”vielä se välittää, kun viitsii mätkiä” tai ”pitää sen välittää, kun jää turpakäräjien jälkeenkin tähän suhteeseen”.

Työnarkomaani minusta tuli, kun pääsin töihin nuoremman lapsen äitiysloman jälkeen. Hypomaniassa pursusin ideoita ja ajatuksia ja jaksoin painaa töitä ja ottaa vastuuta. Mä rakastin työtäni ja työyhteisöäni. Ja kiitoksien saaminen humallutti ja koukutti yrittämään enemmän.

Masennusvaiheessa olin yleensä niin kipeä ja väsynyt, että jäin sairauslomalle haamukipuineni.

Lopulta hypomania pyörähti manian puolella ja vedin itseni niin piippuun, että jouduin jäämään pitkälle sairauslomalle, tuolloin työuupumus-diagnoosilla.

Työnarkomania jäi hetkeksi, mutta lopulta palasin taas samaan sykliin, joka osaltaan ajoi minut tilaan, jossa nyt hakeuduin hoitoon ja minulle selvisi, mikä minua vaivaa.

Myös hyvistä asioista voi tulla riippuvuus.

Vaikka minua ei ole siunattu ”urheilu-geenillä” ja vihasin koululiikuntaa ja kilpailemista yli kaiken, olen aina harrastanut liikuntaa. Hyvin intensiivisesti yhtä lajia kerrallaan.

Milloin se on ollut pyöräily, joka oli kersana lähes ainoa liikkumismuoto, jos kotoa halusi jonnekin. Siinä pyrin aina nopeampaan ja nopeampaan etenemiseen.

Uinti, hurjia matkoja ja nopeaa vauhtia.

Kahvakuula, ylitin rajani ja lopulta sain terveysongelmia.

Sauvakävely, pitkiä matkoja joka päivä.

 

Milloin sitten liikunnasta tulee riippuvuus?

Kun jokin laji valtaa elämän, kun ei kuitenkaan ammatikseen urheile.

Elämä pyörii treenien ja suoritusten ympärillä ja mikäli et pääse treenaamaan, ahdistut ja ärryt.

Pyrit aina ylittämään realistiset rajasi ja loukkaat itseäsi.

Et mielestäsi edisty tarpeeksi ja se aiheuttaa ahdistusta.

Nyt minulla on kuntosali-innostus päällä. Pyrin kuitenkin kontrolloimaan itseäni niin, etten luisu riippuvuuden puolelle.

Toisaalta liikuntaharrastus tukee kuntoutumista ja auttaa minäkuvan rakentamisessa ja oman itsen hahmottamisessa.

Elämää helpottaa se, kun tunnistaa itsessään sen, että on herkkä riippuvuuksille. Toisaalta ei saa maalata piruja seinille liian helposti. Ei jostain innostuminen tarkoita sitä, että siihen syntyisi heti riippuvuus. Eikä edes se, että esim. harrastaa ahkerasti jotain, ole itsessään merkki riippuvuudesta. Riippuvuutta määrittää siis pakonomaisuus ja reaktiot, jos olet estynyt toimimaan tapasi mukaan.

Harrastukset ovat hyväksi, riippuvuus ei!

Mulla on nykyään pääsääntöisesti kahdenlaisia päiviä, ahdistuneita tai levottomia.

Joskus fiilis voi vaihtua myös kesken päivän. Fiilis vaikuttaa mun toimintakykyisyyteen ja siihen, miten asioihin suhtaudun.

Ahdistavana päivänä kamat lentää minne sattuu ja vaate- ja kenkäröykkiöitten yli voi kiivetä. Tiskit saavat unohtua olkkariin eikä lattialle läikkynyttä teetä kannata pyyhkiä, kylläpähän joku sukkiinsa sen pyyhkii.

Mutta sitten tulee se levoton päivä. Haahuilen edestakaisin kämpässä ja ohikulkiessani suoristan lehtipinkat ja lennätän tiskit koneeseen. Sekaisin olevat kaapit ja laatikot vaativat huomiotani. Pakko siivota!

Samalla, kun järjestän kenkä-/kuiva-aine-/astiakaappeja, olkkarin laatikoita tai vaatehuonetta tai teen ihan perinteisen siivouksen, tunnun järjesteleväni elämääni.

Arjessa on jokin asia, jonka kykenen laittamaan kuntoon.

Urakan ei vain kannata olla kovin suuri, sillä niin äkkinäisellä vimmalla kuin siivoaminen alkaa, yhtälailla mielenkiinto katoaa. Jos se katoaa kesken järjestämisen, illuusio elämänhallinnasta katoaa.

Vanhaa pois heittäessä tuntuu, että heitän pois menneisyyden taakkaa.

Saatan pistää vaikeana päivänä vaatehuoneessa hyrskyn myrskyn ja heittää niitä ”kyllä mä näitä joskus pidän”-vaatteita pois. Aina on kuitenkin jätettävä pari sellaista vaatetta seuraavaksi kerraksi poisheitettäväksi.

Muistoesineitä ja sellaisia tavaroita, jotka olen jostain syystä säilönyt vuosikausia koitan olla näinä siivousvimmoina olla heittämättä pois, sillä vaikka en silloin hoksaa, miksi olen esinettä raahannut mukanani vuosikaudet, se voi myöhemmin muistua mieleen ja olla todella tärkeäkin muisto menneestä.

Toisaalta käyttötavaroissa hyvä kriteeri pois heittämiselle on se, jos tavaraa ei ole kahteen vuoteen tarvinnut, tuskin sitä tulevaisuudessakaan tulee käytettyä.

Järjestys myös rauhoittaa.

 

Tekemättömät asiat eivät pyöri koko ajan silmissä eikä ahdista tilan kaoottisuus.

Jos tavarat löytyvät oikeilta paikoiltaan, se helpottaa ahdistavana päivänä, jolloin voileivän tekeminen voi tyssätä siihen, ettei juustohöylä ole oikealla paikallaan

(ja myöhemmin sen löytää oikeasta laatikosta, mutta väärästä lokerosta).

Kaikki ”mä teen noi joskus, kun jaksan”-asiat pitää olla kaapeissa pois silmistä.

Muuten ne muistuvat aina mieleen ja ahdistavat, jos tänään ei ole Just Se Päivä, jolloin ne jaksaisi tehdä.

Tärkeää on myös siivota pois asiat, jotka vaikeuttavat kuntoutumistani.

Unohtuneet karkkikätköt on hyvä siivota pois ”itsetunto pakkasella”- päivien varalta. Tärkeää on myös huolehtia, että ne ”terveellisemmät” vaihtoehdot ovat kaapeissa käden ulottuvilla, koska silloin, kun verensokerit on matalalla ja ”elin otsassa” ei todellakaan jaksa kaivella kaappeja kovin kauaa.

Myös muistot hankalilta ajoilta on hyvä pistää pois silmistä.

En tällä hetkellä kaipaa muistutuksia yhtään enempää asioista, jotka olen mokannut tai jolloin olisin voinut toimia järkevämminkin. Sitäpaitsi, alitajuntani muistuttaa niistä ihan tarpeeksi ilman konkreettisia muistutuksiakin.

Alkoholi ei minua nykyään yhtään houkuttele, mutta varmasti, jos tilanne muuttuu, ensimmäisenä varastoon lähtee keräillyt pullot, niin tyhjiä kuin ne ovatkin.

Vaatteista ne ”tavoite-vaatteet” kannattaa heittää pois tai siirtää ylähyllyille, ettei ne tule käsiin arjen keskellä. Viimeinen asia, jota huonona päivänä kaipaa, on muistutus siitä, että voisi sitä pienempiinkin vaatteisiin mahtua.

Onneksi siivous puuskat eivät iske edes joka toinen päivä ja toisaalta siivottavaa tässä huushollissa piisaa!

Eipähän tule tehtyä turhaa työtä!

Olen huomannut, että tunneskaalani on saanut uuden jäsenen. Toivottomuus, Pelko ja Ahdistus ovat saaneet kaverikseen Ikävän.

Minulla on raastava ikävä sitä hypomania-minää, joka jaksoi, osasi ja pystyi. Se minä, joka oli rohkea, sosiaalinen, fiksu ja hallitsi kaikki tilanteet.

Mä tiedän, että se sama minä oli kaikista läheisimmille paskamainen ja itsekeskeinen apina, mutta silti niitä positiivisia asioita siitä tyypistä kaipaan. Ikävä iskee varsinkin niinä päivinä, kun yksi puhelinsoitto vie kaikki voimat tai tuttujen ihmisten keskelle meneminen pelottaa niin, että oksettaa.

Mulla on joka päivälle yksi tavoite, kuntosalin lisäksi, jonka pyrin toteuttamaan. Se voi olla jonkin asian hoitaminen, jossain käyminen tai vaikka lenkkeily tai sitten vain se kuntosali (huonona päivänä siinäkin on tavoitetta kerrakseen, että saa potkittua ahterinsa pihalle). Olen tajunnut, että asiat, jotka ovat mulle se Päivän Tavoite, ovat asioita, joita ennen tekaisin ohi mennen muun hösötyksen ohella. Oikein hyvänä päivänä saatan jo täyttää tiskikoneen tai laittaa pyykit koneeseen ilman, että ponnistelen keskittyäkseni asiaan.

Ennen kaikkea mulla on ikävä laajakirjoisia positiivisia tunteita.

Mille tuntuu nauraa tai hymyillä koko olemuksellaan? Mille tuntuu tuntea vatsanpohjassa asti tuntuva ilo tai intohimo? Kuinka valtava tunne on syvä rakkaus puolisoa, lapsia ja ystäviä kohtaan? Miltä tuntuu kokea empatiaa?

Kaikesta siitä minulla on haalea muistijälki, jonka pelkään jonain päivänä kadottavani ennen kuin tämä masennuksen-paskiainen on selätetty.

Mutta löydänkö tunteet uudelleen? Ovatko ne samanlaisia kuin ennen? Entä jos menetän jotain pysyvästi? Jään ikuisesti tunnevammaiseksi?

Yleensä käsitettä tunnevammainen käytetään negatiiviseen sävyyn. Mulle sillä ei ole sävyä, se on toteamus.

Mieti, jos aamulla heräisit ja toteaisit, että olotila on varmaan ok, kun ei ole ”pakokauhu-ahdistus” eikä ”ranteet auki-fiilis”.

Tekisit normaalit toimet, etkä osaisi sanoa, onnistuitko niissä. Teet jotain, mistä olet saanut aiemmin mielihyvää. Muistat millaisia tunteita se on saanut aikaan, mutta et saa tunteista kiinni. Tunnereaktio on kuin haaleaa ilmaa.

Seksuaalista mielihyvää koet fyysisesti, koska keho muistaa, vaikka mieli ei.

Kaveri kertoo sinulle ilouutisen. Tiedät, että pitää hymyillä ja olla iloinen puolesta, mutta et tunne sitä, mitä yrität esittää.

Ystävä kertoo huolistaan, yritätte löytää ratkaisua ja pystyt teoreettisiin päätelmiin, mutta empatiaa et koe, kuten ennen.

Voin sanoa olevani kiitollinen, muttta sekin on tiedostettu tapa ajatella, kyllähän mä näen, miten paljon hyvää mun elämässä on, vaikka en osaa siitä niin tunteakaan.

Esimerkkejä on paljon. Olen aina pitänyt itseäni tunne-ihmisenä, ollut jopa fiilis-narkkari eli kaivannut erittäin voimakkaita tunteita.

Työssäni hoitajana olen tarvinnut tunteita, jotta olen kokenut onnistuvani työssäni.

Ja tunnevammaisuus koskee myös negatiivisia tunteita. Useimmat negatiiviset tunnemuistot aiheuttavat fyysisen reaktion, lamaantumisen, ylireagoinnin (itku-potku-raivarit), fyysistä pahoinvointia, raaja- tai pääkipua, vapinaa, jne. Tunnevammaisuus koskee myös surua, suuttumusta, harmitusta, jne. Surun tilalla on lamaannus, suuttumuksen tilalla lukkoon meneminen. Harmistus ei tunnu miltään, saa aikaan korkeintaan toteamuksen, että ”perseelleenhän se meni tämäkin”. Voin saada itku-potku-raivareita ylireagoidessani asioihin, niitäkin nykyään harvoin ja ne ovat nimenomaan ylireagointia ja pitkälti fyysinen reaktio.

Olen tajunnut, kuinka tärkeää onkaan, että kaikista läheisimmät, oma perhe ja ystävät ymmärtävät sen, että kyllä se rakkaus siellä jossain on piilossa minussa, vaikka en sitä kykene nyt löytämään. Ja että he jaksavat rakastaa minua vaikka eivät voikaan saada vasta-rakkautta ennen kuin tunnevamani paranee ja saan surutyöni loppuun haudatessani suuren osan vanhasta identiteetistäni ja rakennettua uuden, terveemmän minän. Toivon mukaan tässä kaikessa jotenkin, joskus, onnistun.

 

 

Vaikka olenkin ääniyliherkkä, kuuntelen musiikkia paljon.

Peitän minua häiritsevän kuul0ärsykkeen kuuntelemalla musiikkia kuulokkeilla.

Maadoitan itseni levottomana päivänä kuuntelemalla rauhallista musiikkia.

Ahdistuneena tarvitsen yleensä aggressiivista musiikkia tai biisejä, joiden sanat osaan ulkoa ja pystyn keskittymään laulamiseen (voi niitä parkoja, jotka ovat kuuloetäisyydellä tuolloin).

Lenkeillä ja salilla saan boostia musiikista ja valitsen musiikin mielentilani mukaan.

Jos olen menossa tapaamiseen, jota jännitän ennalta, huudatan musiikkia autossa ja puran pelkoa, rauhoitan itseäni tai haen ”taistelufiiliksen” tietynlaisesta musiikista.

En heittele tähän mitään esimerkkejä, koska sama musiikki voi toimia eri tavoin eri päivinä ja varmasti jokaiselle on yksilöllistä, millainen musiikki milloinkin toimii.

Viikko sitten olimme mieheni kanssa viikonlopun Jyväskylässä hotellissa ja koko viikonloppu oli täynnä musiikkiterapiaa. Olenkin kyllä koko viime viikon toipunut tuosta reissusta.

Vaikka minun piti kyetä toimimaan täysin vieraassa ympäristössä, hotellissa, jossa en ole koskaan ollut, halusin nimenomaan siihen hotelliin. Onneksi nettisivuja tutkimalla pystyin hieman valmistautumaan ympäristöön ja kokemuksesta tiesin, että hotelleissa on kuitenkin helppo kulkea.

Vaikka toinen viikonlopun konserteista oli minulle vieraammassa paikassa Paviljongilla , halusin nimenomaan tälle keikalle, koska illan pääesiintyjää, Children of Bodomia,  tuskin pääsen toistamiseen katsomaan.

Tiesin myös, että keikalle on varmasti tulossa paljon väkeä. Onneksi tilaan pystyi tutustumaan etukäteen netissä ja kulkuväylät olivat hyvin selkeät ja tilaa reilusti.

Toisena iltana keikka oli tutussa paikassa Tanssisali Lutakossa ja kyse oli lempibändistäni, Mokomasta.

Porukkaa tiesin tulevan paljon ja tilaa olevan vähän, ja tiesin olevani herkillä edellisen illan jälkeen, mutta silti en halunnut jättää keikkaa mistään hinnasta väliin.

Keikoilla käyminen on terapiaa kaikille aistiärsykkeille. Yleensä käymme mieheni kanssa aina samassa tutussa paikassa keikoilla. Tutussa paikassa hahmotan tilan vaikka siellä olisi paljon ihmiisiä. Tiedän, mistä pääsee pihalle jos ahdistus kasvaa liikaa. Tiedän myös, missä kohtaa on hyvä olla katsomassa. Pystyn myös tekemään ennalta suunnitelmia apukeinoista, joita pystyn tekemään, kun tiedän, millainen tila on. Mies tuo turvaa ja hän myös pitää huolta, etten joudu liian tukalaan tilanteeseen, koska aina ihmiset pakkaantuvat yleisössä vieri viereen ja fyysistä kontaktia on melko mahdoton välttää.

Yleensä valitsen keikan katselupaikan samantien sisälle tullessa ja jään odottamaan keikan alkua.

Tämä on illan hankalin vaihe, jolloin täytyy pinnistellä pitääkseen ahdistustaso sellaisena, että pystyn käsittelemään sen. Ennen keikkaa on paljon melua, puhetta sekä musiikkia, joka ei välttämättä ole sopivaa mielentilaani. Useina ahdistus on voimakkaimmillaan juuri ennen keikan alkua. Silloin helpottaa, jos voi keskittyä musiikkiin tai kuuntelemaan keskustelua vierestä, myös se auttaa, että voi fyysisesti pitää kiinni jostain ja tietää minne katsoa, jotta näkee miehen tai tuttavan kasvot. Tosin taaksepäin ei juurikaan kannata katsella, jotta ei huomaa, kuinka monet kasvot siellä takanapäin on. Jostain syystä minua ahdistaa enemmän, jos näen ihmisten kasvot, kuin se, että näen heidät takaapäin.

Kun keikka viimein alkaa, ympäröivä todellisuus menettää merkityksensä.  Mä huudan, pogoilen ja laulan täysillä. Samalla puran aggressioitani ja jännitystilojani.

Keikan loputtua paluu todellisuuteen vie aikaa. Yleensä odotellaan pahin ruuhka narikasta, ennenkuin lähdetään. Tai ainakin niin kauan, kuin ahdistus pysyy aisoissa.

Seuraavan yön säpsähtelen ja saan lihasnykäyksiä. Seuraavana päivänä kroppani on kuitenkin rennompi ja oloni väsynyt, mutta vapaantuneempi edes parin päivän ajan.

Vaikka keikkareissut vaativat rahaa, aikaa ja monen päivän suunnittelun, ovat ne sen arvoisia!

Joskus, kun olen ollut todella herkillä mielin, olen pohtinut vaihtoehtoa musiikille, josta saisi samat edut kuin musiikista, mutta enpä ole keksinyt. Herkkänä päivänä kuuntelen musiikkia hiljaisemmallaan ja jos sunkin mahdollista, ilman kuulokkeita.

Joku on vääntänyt neuletyön tekemisestä innostumisen neuloosiksi. Minulla on pakko-neuloosi.

Olen jo aiemmin maininnut, että koetan hallita levottomuuttani ja ahdistustani käyttätymismalleilla ja pienillä ”kikoilla”. Yksi tällainen ”kikka” on käsityöt.

Jos suinkin pystyn keskittymään neuleeseen tai virkkaukseen, se vie mukanaan ja maadottaa mut paikalleen ja irroittaa haahuilusta.

Taidot ei tässä hommassa mun kohdalla jyllää, mutta se ei olekaan pääasia, vaan se, että saan pysäytettyä päämäärättömän vaeltelun huoneesta toiseen tai ajatukset pysäytettyä, kun ne jää rullaamaan paikoilleen.

Olen vääntänyt villasukkia, myssyjä, neulepaidan, isoäidinneliöitä ja nyt työn alla on säärystimet.

Joskus joudun kääntämään neulekaavoja ja tekemään kaavat uudelleen niin, että ymmärrän, mitä olen tekemässä enkä joudu aina pläräämään, mitä milläkin merkillä tarkoitetaan.

Joskus joudun haastamaan itseni, kun tuntuu, etten pysty keskittymään. Usein käy kuitenkin niin, että kun on saanut pari riviä hampaat irvessä nyhrättyä (ai niin, en saisi kyllä purra hammasta), se alkaakin sujumaan.

Huono puoli pakko-neuloosissa on se, että meillä pyörii aina lankoja lattialla ja kaavoja pitkiinsä

(käsityökorista huolimatta ne tuntuu olevan aina kaikkialla muualla paitsi siellä korissa).

Lapset ovat välillä sitä mieltä, että äiti ei muuta teekään kuin käsitöitä.

Maadottumisen lisäksi saan edes jotain konkreettista aikaiseksi, kun tuntuu, ettei saa tehtyä mitään.

Jotenkin mun on helppo uskoa, että monella luovalla ihmisellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö.

(Hypo)maanisessa vaiheessa (mun kielellä boost-vaiheessa) on tosi luova ja idearikas ja  käyttää aikansa ja voimavaransa 110%:sti siihen, mikä milloinkin on Just Se Mun Juttu! Tosin, valmista usein ei tule.

Masennusvaiheessa on taas pakko purkaa pahaa oloaan jotenkin. On tärkeää löytää edes jotain, missä näkee saavuttavansa jotain. Toisaalta boost-vaiheessa kesken jääneestä jutusta voi muovautua aivan jotakin muuta kuin alunperin oli tarkoitus.

Miksi sitten neuletyöt?

Mulla ei ole hitustakaan piirtäjän/maalarin taitoja

(seinät voin kyllä maalata).

Kirjoittaminen vaatii vielä paljon, vaikka joskus suht taitava kirjoittaja olen ollutkin.

Nämä blogi-tekstitkin syntyvät useammassa vaiheessa.

Toisaalta kutileen voi myös jättää kesken pitkäksikin aikaa ja jatkaa sitten, kun sille tuntuu.

Vielä, kun muistaisi viedä kutileen jonnekin jemmaan, eikä jättäisi pyörimään olohuoneeseen.

Vaativampi käsityö on myös pään tyhjennystä.

Kun joutuu laskemaan silmukoita ja seuraamaan kaavaa, ei päähän mahdu juuri muuta pyörimään.

Toisaalta helppoa kutiletta tehdessä voi antaa ajatuksen lentää, katsoa tv:tä tai kuunnella äänikirjaa

(joku voi lukea varmaan kirjaakin, mutta multa se ei onnistu).

Suosittelen lämpimästi etsimään omin tapa toteuttaa luovuuttaan ja harjoittamaan sitä!

 

Elämäni ”mielenkiintoiseksi” tekevät nykyään aistiyliherkkyydet. Aiemmin en ole kosketusyliherkkyyttä lukuunottamatta kokenut aistiyliherkkyyksiä, muuta kuin ajoittain, jonkin muun asian ne laukaistessa (raskausaikana, humalassa, krapulassa, jne.). Nykyään ne ovat mun ”kavereina” joka päivä.

Kosketusyliherkkyys

Kosketuksen vaikeudesta olen jo aiemmin kertonutkin. Toisena päivänä kosketusta kaipaa ja toisena sitä ei kestä ollenkaan. Jopa kätteleminen on joinakin päivinä liian ahdistavaa.

Hajuyliherkkyys

Ennen sairauslomalle jäämistä, ehdin olla työssä vanhusten palvelutalossa lähihoitajana 7 vuotta. Eli ikäviin hajuihin olen tottunut. Nyt kuitenkin ulosteen haju saa oksentamaan ja vasta pesty vessa haisee pissalle. Aiemmin rakastin hajuvesiä, nyt moni lempituoksuistani on liian voimakas käytettäväksi. Vakuumipakatun lohen haju on lähes sietämätön. Alkoholin hajun tunnistan jo kaukaa ihmisestä. Vaikka juotuja oluita olisi vain yksi, haju on kuin ihminen olisi tippunut oluttynnyriin. Viski, jonka tuoksusta olen ennen pitänyt, haisee desinfiointiaineelle. Pyykinpesuaineen, josta ennen pidin, haju saa hengityksen melkein salpautumaan.

Julkisilla paikoilla tilanteet on joskus tosi ikäviä. Kaupassa ohikulkeva tai kassajonossa ennen tai jälkeen minua oleva henkilö, joka on hieman lipsunut hygieniastaan, aiheuttaa sen, että joudun joko menemään puhaltelemaan ja nieleskelemään sappinesteitä hyllyjen väliin, vaihtamaan jonoa tai tekemään ylimääräisen lenkin.

Omat lenkkikamppeet on pestävä usein ja säilytettävä erillään muista vaatteista, koska ne haisevta niin pahalle.

Eli aika kauas on tultu siitä, että aiemmin hoidin märkivät haavat mielelläni ja vapaaehtoisesti tein likaisimmat työt oksennus-/mahatautiepidemian aikana, kun ei tehnyt pahaa juuri ollenkaan.

Joskus aiemmin vähättelin hajuyliherkkien reaktioita, mutta nyt ymmärrän, miten hankalaa heidän elämänsä on, kun kaikki haisee liikaa ja pahalle. Ainakin mulla hajuyliherkkyyteen liityy myös joistakin hajuista laukeava päänsärky.

Näköärsyke-yliherkkyys

Aiemmin tuuletin päätäni aivottoman väkivaltaviihteen avulla. Nyt saa tv olla mun puolestani kiinni. Jos tv:ssä on vilkkuvaa tai nopeasti vaihtuvaa kuvaa, strobovaloja, tmv., joudun istumaan silmät kiinni. Useat piirretyt ohjelmat ovat liian räikeitä. Myös värikkäiden lehtien lukeminen kulutaa tuhottomasti energiaa.

Onneksi on äänikirjat, joita voi kuunnella vaikka silmät kiinni ja säkkipimeässä. Oikeastaan en juurikaan kaipaa tv:n katselua. Senkin ajan voin käyttää johonkin muuhun tyhjäntoimittamiseen, yliherkkänä päivänä, kun ei mihinkään järkevään pysty.

Kirjojen lukeminenkin on hankalaa, koska ajatus ei pysy kasassa niin paljoa, että sivun lopussa muistaisi, mitä alussa luki, mutta myös siksi, että kirjaimet alkavat nopeasti näyttää silmissä muurahaisilta tai tuhruisilta, vaikka näössäni ei vikaa sen suhteen olekaan.

Luonnon valo ja tuli ovat sellaisia, mitkä eivät ärsytä, vaikka olisikin yliherkkä päivä. Valo tuntuu hyvälle ja pimeänä päivänä saatan tunti tolkulla tuijotella kynttilän liekkiä. Aiemmin tuijottelin takkaa, mutta nykyään meillä ei sellaista ole, se harmittaa. Onneksi on kynttilöitä.

Kuuloaisti-yliherkkyys

Lasten huuto-kiljunta ja ”ininä” on todella häiritsevää. Samoin tv:n mölinä. Jotkut musiikit ärsyttävät, toiset rauhoittavat ja niiden vaikutus vaihtelee päivittäin riippuen mun fiiliksistä. Torjun usein ärsykkeitä kuuntelemalla fiilikseen sopivaa musiikkia kuulokkeilla. Lapsetkin ovat tottuneet siihen, että yliherkkänä päivänä laitan kuulokkeet korville ja kun heillä on asiaa, karjaisevat ”ÄITI!”, ennen kuin alkavat kertoa asiaansa.

Paikassa, jossa on paljon ihmisiä minua ärsyttää puheensorina, jos en pysty keskittymään jonkin keskustelun kuuntelemiseen vaan puhe on oikeastaan vain surisevaa massaa. Tällöin auttaa myös se, jos kykenen keskittymään katsomaan jotain.

Olen oppinut nauttimaan hiljaisuudesta. Laitan usein tv:n kiinni, jos kukaan ei sitä katso (ennen se oli aina auki vaikka kukaan ei olisi sitä katsonutkaan). Joskus saatan laittaa kuulokkeet päähäni, vaikka en kuuntelisikaan mitään, vaimetamaan kodin ääniä (esim. lasten pelien äänet, tiskikone, kuivausrumpu).

Olen aiemmin maininnutkin keikoilla käymisestä. Siellä musiikki soi kovaa, mutta se ei yleensä häiritse, koska olen tietenkin kyennyt valmistautumaan siihen, että musiikki soi siellä kovaa. Ja yleensä musiikki on fiilikseeni sopivaa.

Herkkä kuuloisuus vaikuttaa myös sosiaalisiin tilanteisiin. Jos on paljon hälinää ympärillä, saatan mennä lukkoon, enkä pysty keskittymään keskusteluun. Toisaalta, saatan keskustella sujuvasti, mutta jälkeenpäin en muista koko keskustelusta mitään. Joskus se, että ajatus takkuaa, saattaa aiheuttaa joko kiusallisia tai hulvattomia tilanteita.

Kuten silloin,kun erästä raha-asiaa pohtiessa tuumasin muille, että jos ei muuten selviä, mennään myymään itseämme paikallisen baarin seinustalle. Onneksi asia kääntyi vitsiksi. Tilanne huomioon ottaen olisi ”ajatuspierullani” voinut olla todella huonokin vaikutus.

Ärsykeherkkyys, ajatuksen jumiutuminen ja nopea väsyminen sosiaalisissa tilanteissa ovat johtaneet siihen, etten jaksa ”tyhjäkäynti-lätinää” eikä sanavalintani aina osu kohdalleen tai en jaksa miettiä loppuun asti, loukkaanko keskustelukumppaniani sanavalinnoillani. Tämä on minulle outoa, koska aiemmin saatoin päivä-/yökausia pohtia ilmaisumuotoja, etten vain loukkaisi ketään.

Toivon mukaan keskustelukumppanini ymmärtävät sanoa suoraan, jos loukkaan heitä, se ei ole tarkoitukseni, aina ei vaan tajua, mitä sammakoita suustani päästelen.

Tämän tekstin idea lähti Mokoman Pohja on nähty-biisistä. Itsekin olen törmännyt monenlaisiin lohdutukseksi tarkoitettuihin sanoihin, jotka ovat menneet sairaan päässä vituralleen.

Ei saa ymmärtää väärin, olen ollut otettu siitä, että minua yritetään tsempata ja olen saanut paljon myös aivan ihanaa tsemppausta. Eikä kukaan varmaan tahallaan ole päästänyt ”sammakoita suustaan”.

Tunnistan itsessänikin tarpeen lohduttaa ja varmasti olen valinnut monesti väärät sanat.

Tässäpä muutama esimerkki, ei-niin-onnistuneesta sanavalinnasta ja siitä, miten ne minun päässäni on kääntynyt.

”Ajattele valoisia ajatuksia” – No, helppoahan se on, kun korvien väliin valoa saa vaan taskulampulla näyttämällä.

”Ota järki käteen” – Tällä sairaudella ja sen oireilulla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa.

”Ei susta uskois! Näytätkin niin hyvälle/Pystyithän sä tulemaan tännekin/tmv.” – No sepä se hauskaa onkin, ettei mielenterveysongelmat aina näy päälle päin. Mulle suojakeinona toimii myös se, että pyrin näyttämään siistille ja toimivalle yksilölle ihmisten ilmoilla. Olen kuitenkin sen verran kykenevä, että pyrin pakolliset asiat hoitamaan, koska maailma ei ole niin reilu, että se pysähtyisi vaikka mun elämä onkin jumittunut. Kuntoutumiseen kuuluu myös se, että pyrkii hoitamaan asioita ja lempibändien keikoilla käyminen on mulle musiikkiterapiaa ja henkireikä, vaikka mua ahdistaisi tai pelottaisi kuinka. Totuus on se, että kun saan asioitua jossain, usein lyyhistyn autossa täriseväksi ihmishyytelöksi ja keikkareissuista palaudun monta päivää.

”Kyllä se siitä” – Ei se siitä! Kuntoutuminen on aktiivinen prosessi, joka ei tapahdu itsestään. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on krooninen sairaus, josta ei voi parantua, mutta kuntoutua voi toimintakykyiseksi. Se on kyllä totta, että aktiivisella kuntoutuksella, lääkehoidolla ja terapialla ajan kanssa olotilan pitäisi kohentua, mutta se todella vaatii töitä eikä tapahdu itsestään.

”Mummon-kummin-kaimallakin on toi, ei se oo niin vakavaa” – No, ihan kiva, että sillä menee hyvin. Tämä sairaus on yksilöllinen ja suurin osa oireiluista näkyy vain sairastuneelle ja hänen läheisilleen, jotka osaavat lukea merkkejä sairastuneen käytöksestä. Se vakavuus on ihmisestä ja olosuhteistakin kiinni. Varmasti ajan mittaan ja kuntoutumisen edistyessä sen vakavuus helpottaa, mutta vasta diagnoosin saaneelle ja vasta sairauteen tutustuessa ja sen olemassaolon kanssa kamppaillessa se on pirun vakavaa!

”Aattele, asiat vois olla huonomminkin” – No joo, voihan sitä katsoa, mitkä asiat on omassa elämässä vielä sekoittamatta niin tietää stressata, että milloinkohan onnistunut nuokin asiat ryssimään.

” Mieti, miten paljon sulla on hyvin: mies, lapset, koti…” – Tottahan se on, mutta vähän kuin edellisessä kohdassa, mieli kääntää asiat niin, että ne on juttuja, jotka vielä on mahdollisuus tuhota/menettää. Toisaalta kaikki tuollainen on myös asioita, joihin mun pitäisi kyetä panostamaan enemmän.

No, mitä minä sitten pidän parempana vaihtoehtona lohdutukseksi?

Ehkä koskettavin sanallinen empatian-ilmaisu mulle on ollut ” Mulla ei oo sanoja, joilla sua lohduttaa, mutta näen, että oot huonossa jamassa”.

Sanahelinän sijaan rohkaisen kysymään ”miten voisin auttaa?”. Vaikka apua ei tarvitsisikaan juuri nyt tai ei ole keinoja, joilla auttaa, antaa se kuitenkin tukea enemmän kuin tyhjät fraasit. Toki, jos esität kysymyksen, ole myös oikeasti valmis tarjoamaan apuasi!

Tai, jos et kykene antamaan apuasi, totea hyvällä omallatunnolla, ettei sulta löydy sanoja, etkä osaa auttaa, mutta kuulet ihmisen hädän/ahdistuksen/väsymyksen/tmv.

Usein suurin apu on läsnäolo ja kuunteleminen. Toki jos itse olet tilanteessa, jossa et kykene vastaanottamaan toisen pahaa oloa, sano sekin ääneen ”Mä kuulen sun pahanolon, mutta mulla ei oo voimavaroja auttaa sua, haetaan sulle apua muualta”. Koska tämä sairaus pienentää soisaalista piiriä on sairastuneelle tärkeää tietää, että jossain on ihminen, joka muistaa hänen olemassaolonsa vaikka ei kyselisikään joka päivä kuulumisia tai osaisi auttaa.

Ja jälleen, kenenkään ei tarvitse ottaa vastuuta lähimmäisen pahasta olosta, miettikää yhdessä, mistä löytyisi ammattiapua.

Toisaalta, ei se ole niin vakavaa, jos menee lohdutuksen sanoissa pikkusen metsään, tärkeintä on, että osoittaa välittävänsä!

Iltana muuanna mä päätin tehdä ruoaksi kasvissosekeittoa. Mun herkkuruokaani, joka uppoaa myös lapsille.

Alustukseksi meidän perheen ruokahärdelliin, meillä on monta ruokavammaista, joten ruoan miettiminen ei aina ole helppoa.

Mä en syö sikaa enkä nautaa ja riistaa meillä on 1-2 kertaa vuodessa.

Olen hyvin tartuttanut sika-nauta-dieetin myös muihin perheenjäseniin.

Isäntä ei haluaisi syödä samaa ruokaa kahta kertaa peräkkäin (paitsi pizzaa).

Tyttö syö vain sitä, mikä maistuu hyvälle ja makumieltymykset on ihan päivästä kiinni (toki joutuu syömään sitä, mitä on tarjolla mahansa täytteeksi).

Poika sentään on melko kaikki ruokainen.

Kun tähän vielä lisätään 4 kissaa ja koira, jotka kaikki ovat nirsoja, mieti sitten ruokakauppaan menoa suunnitellessa, mistä ruoat viikoksi, kun budjettikin on rajallinen.

Mutta takaisin kasvissosekeittoon.

Kehaisin oikein isännälle, (jonka olin suvainnut herättää päiväunilta hakemaan poikaa harrastuksesta, koska itsellä oli keiton teko kesken ) että ”tein ison satsin, saa huomenna lämmittää tai jatkojalostaa”. Tähän isäntä tuumasi ”tai olla jatkojalostamatta”. Sain tähän vastattua, että ”hyvää keittoa en pois heitä”.

Isäntä lähti hakemaan poikaa ja minä jäin kihisemään kiukusta.

Itku-potku-raivarihan siitä tuli. Vähän sain laantumaan kihinääni, mutta kun miesväki tuli kotiin, kiukku nosti päätään. Mielenosoituksellisesti painuin makuuhuoneeseen kuuntelemaan musiikkia ja kirjoittamaan päiväkirjaa.

Tajusin, että mulla oli ollut muutenkin tuskainen päivä ahdistavia unia sisältäneen yön jäljiltä. Se varmasti edesauttoi raivarin yltymistä.

Ja se, että olin muutama päivä aiemmin aiheesta maininnut, että järkevällä ruokasuunnittelulla helpotan ”tehtävien asioiden” -listaani ja vähennän stressiä.

Monesti aiemmin olen myös huomauttanut isännälle, ettei hänellä ole hajuakaan, kuinka paljon kuukaudessa kauppaan menee rahaa, koska yleensä minä ne maksan.

Tosin nyt on jo päässyt hajulle hinnoista, kun on joutunut olemaan ”turvamiehenäni” kauppareissuilla.

Miksi sitten itsekseni itku-potku-raivosin?

Toki mulle olisi tullut hetkeksi helpompi olo, jos olisin syytänyt syytelistan päin isännän naamaa. Mutta pian olisin saanut jo huonon omantunnon siitä, että olisin loukannut toista, koska loukkaannuin toisen puolihuolimattomasta heitosta. Mitä olisi hyödyttänyt kiukun kihinässä lauotut puolihuolimattomat sanat, tuloksena olisi vain paha mieli kaikilla eikä yhtään järkevää ratkaisua.

Niinpä kokosin katastrofin ainekset ja velloin tovin huonoissa fiiliksissäni.

Sitten jatkoin illan pyörittämistä ja, kun pahin sirkus oli ohi, kerroin isännälle, miksi loukkaannuin ja ehdotin, että hän voisi ottaa vastuuta vaikkapa viikonlopun kokkailuista ja viikolla iltarumban pyörittämisestä.

Nyt jälkeenpäin koko episodi tuntuu pieneltä ja jopa naurettavalta, mutta tapahtuessaan se oli oikeasti iso katastrofi, mun pään sisällä. Niin vain tämä sairas pää toimii, pienistä asioista tulee isoja ja kääntää omassa päässään ajattelemattomasti heitetyt sanat verisiksi loukkauksiksi.

Ja sota on valmis, jos ei saa itseään pysäytettyä ja mietittyä hetken, mistä oikeasti on kyse.

Mutta jotain hyvää tästäkin seurasi, isäntä on oppinut paremmin lukemaan käyttäytymistäni ja osaa jo kysyä, mikä pännii. Hän on ottanut vastuulleen iltarumban ja usein viikonlopun ruoat. Saattaapa hoitaa kauppa-asiatkin ihan omasta tahdostaan.

Kun kiukkus kihisee,pidä suus.

Punnittu puhe palkitsee

enemmän kuin huolimaton heitto.

Nosta silmiltäs vitutuksen peitto.

Auttaako se oikeasti,

jos toisen päälle kiukkus syydät?

Sen jälkeen kauan anteeks pyydät.

Vai oisko parempi malttaa,

käyttää itkumuuriin ajattelun talttaa?

Tasaa mieles ja sanojas pohdi.

Vois väistyä riita ja poru,

tulla tilalle keskustelu ja sopu.

Älä jätä asiaa mielenpäälle,

mutta asettele sanas tarkkaan.

Kaikesta puhua täytyy,

muuten poru katkeruudeks ajan kanssa äityy.

Katse menneeseen saa tajuamaan, että minun maailmani on vuoristorata ilman jarruvaunua.

Istukaa alas ja asentakaa turvalaitteet. Nyt mennään!

Aluksi lähdetään jyrkkään nousuun kohti hypomanian huippua. Ideoita riittää ja kaikki koitetaan toteuttaa. Ajatuksen kulku on valoakin nopeampaa. Mä osaan kaiken, teen kaiken, kaikissa projekteissa tarvitaan nimenomaan mun työpanosta. Unen tarve vähenee, eihän sitä aikaa tuhlata nukkumalla, kun hyviä ideoita on kehitettävä. On oltava tavoitettavissa 24/7,eihän sitä  tiedä, milloin mua tarvitaan.

Aivan ihanaa! Löysin toisen fiksun ja idearikkaan tyypin (lue toinen (hypo)maanikko), nyt vasta meillä ajatus juokseekin ja ideoita ja proggiksia syntyy.

No joo, vähän harmittaa, kun kotona ei ole niin paljon aikaa miehelle ja muksuille, kun pitää liitää edustamassa, päättämässä asioista. tehdä extra-vuoroja töissä. Mutta mä tarvitsen statusta ja mun panos on korvaamaton! Ja jos olen kotona, on mun sielläkin hoidettava nämä tärkeimmät jutut, ihan vaan kymmenen sähköpostia, pari Exceliä ja puhelua, mut sitten mä ehdin kuunnella sinua lapseni.

Aletaan olla hypomanian lakipisteessä, voidaan jo aistia, että kohta mennään alas ja lujaa.

Mua alkaa ärsyttää. Ärsyttää ihmiset, jotka ei saavuta mun asettamia tavoitteita. Ärsyttää ihmiset, jotka ei tajua mun työmäärää ja mun työn tärkeyttä. Toisaalta ärsyttää myös se, että koko ajan joku vaatii multa jotain, eikö ne tajua, miten paljon mulla on hommia?

Mutta kyllä mä näistä hommista selviän. Vähän ehkä deadline ylittyy, mutta silti. Jaksaa, jaksaa!

Ai miten niin mä en voi ehtiä olla mukana kaikessa, höpö höpö?!

Sitten tulee se alamäki. Pystysuoraa laskua ja vauhti vaan kiihtyy. Alkaa jo pelottaa, miten syvälle mennään.

Mä en pysty tähän! Mulla on ihan helvetisti kaiken näköistä kesken! Osasta en edes tiedä, miten ne pitäisi tehdä! Miksi kukaan ei auta? Miksi tämä on mun homma? Ai niin, taisin luvata hoitaa tän ja kieltäydyin avusta.

Mä en oo nukkunut pariin kuukauteen kuin harvoina öinä enempää kuin 4h, usein jopa vähemmän. Mä oon inhottava paskapää, joka ei osaa mitään! Ei kukaan mua oikeesti rakasta, kaikki tahtoo vaan käyttää hyväkseen.

Särkee ensin yhtä kohtaa ja sitten kipu siirtyy. Lääkärit eivät löydä koskaan mihinkään syytä. Saan pari kipulääkekuuria ja passituksen takaisin töihin, koska vikaa ei löydy. Ja taas mä olen 1-2 viikon päästä viimeistään takaisin uuden vaivan kanssa. Relaksantit ja vahvat kipulääkkeet auttaa onneksi nukkumaan, mutta eihän se uni virkistä. Mutta olenpahan sen aikaa pois tästä paskasta todellisuudesta.

Pakko koittaa löytää jotain positiivista elämäänsä, ostaa jotain, juoda kännit…ihan mitä vaan!

Mä en jaksa lapsia enkä jaksa olla kiinnostunut miehen asioista. Miksi nekin vaatii multa niin paljon?!

Kaikki itkettää kunnes en enää edes itke, ainoa tunne on lohduton epätoivo ja vitutus.

Mä annan määräaikoja itselleni, jos tuntuu vielä viikon päästä tälle, haen apua tai lopetan tän touhun. Usein määräpäivänä en enää osaa sanoa, onko olo kohentunut vai ei. Määrään uuden määräpäivän ja uuden ja uuden…

Nyt tullaan loivaan nousuun kohti lähtöpistettä. Vähän mahanpohjassa kutittaa lähteekö uuteen nousuun.

Jotenkin sain rämmittyä tekemättömät työt valmiiksi tai pyysin apua. Nyt ei ole niin paha olla ja toiveissa parempaa. Nyt kyllä pidän itseni aisoissa, ettei samaa tapahdu kuin viime kierroksella. Vauhtia on hillittävä, varovaisia suunnitelmia tehtävä…

Ja terve tuloa uudelle kierrokselle!

 

Niin, tätä se on ollut: n. 4-8 viikkoa hypomaniaa, masennusta 8-12 viikkoa, helpompi aika 2-4 viikkoa. Tauotta…

Kunnes keväällä 2014 läheinen ihminen kuoli ja koko perhe oli tuuliajolla tovin. Läheisemmät saivat surra ensin ja minä luovin koko poppoota väljemmille vesille. Paljon muutoksia ja epävarmuustekijöitä.

Yritin pitää itseni toimessa ja vastustaa alkavaa ”huonompaa aikaa”. Lopulta alkukeväällä 2015 minun oli pakko nostaa kädet ylös ja luovuttaa. Jätin harrastustoiminnan, minimoin luottamustehtävät. tunsin että paha aika oli ovella.

Töissä tein sen mikä oli pakollista, suoritin. Ajattelin, että, kyllä tää tästä, kunhan tulee 3 viikon kesäloma. Loma tuli ja meni. Mitään en saanut aikaan, olin väsynyt ja ärtynyt. Uni oli edelleen lyhyttä. Palasin lomalta minusta tuntui että kaikki asiat kaatuivat niskaan. Tein yhden yövuoron. Vapaapäivänä minulla oli aiemmin sovittu työterveystarkastus, jota varten olin täyttänyt jo ennen lomaa työhyvinvointi-kyselyn. Hoitaja osasi kysyä oikean kysymyksen, joka aiheutti totaalipysähtymisen, hajoamisen.

Vastaukseni kuului: ”En mä enää jaksakaan”.

Olkaa kiinnostuneita siitä, mitä kaverille kuuluu! Jos kuuluu pidempään epätavallisen huonoa, ei sun tarvi ottaa siitä yksin vastuuta! Miettikää yhdessä, minne ovelle kolkuttaa apua hakemaan ja VAATIKAA hoitoa!

Yksikään särky, kolotus, alakuloa matalampi mieli ei ole sellainen, etteikö siihen jokin syy löydy! Joskus se ei vaan ole heti loogisin vaihtoehto. Uskaltakaa tutkia mielenterveyttänne, ei oo häpeä hakea apua ongelmiin, on häpeällistä olla niin tyhmä ettei kehtaa hakea apua.