Psyykkistä sairautta koskevissa keskusteluissa puhutaan paljon lääkityksestä ja moni toivoisi pystyvänsä olemaan ilman lääkitystä. Moni myös tumtuu kikkailevan lääkityksensä kanssa. Itse jouduin aluksi käymään asian itseni kanssa läpi todella tarkasti. Aiemmin elämässäni kun olen ”lääkinnyt” itseäni väärin ja väärillä lääkkeillä ja ”lääkkeillä”. Kuitenkin olen päässyt itseni kanssa siihen lopputulokseen, että lääkitys on ja pysyy ja sen ansiosta pystyn toimimaan ja mun pää pysyy kasassa. Mulla ei oo varaa kikkailla lääkityksellä saati että jättäisin ne syömättä. Jo muutama päivä ilman masennuslääkitystä aiheutti oireita pitkälle aikaa. Tiedä sitten, oliko kyse blacebo-oireilusta vai oikeista vaikutuksista, kuitenkin oloon se vaikutti joka tapauksessa. En edes halua kokeilla, mitä tapahtuisi, jos tasaava lääke jäisi ottamatta hetken aikaa.
Toisaalta mietin, jättäisikö jengi syömättä sydänlääkkeensä tai pistämättä insuliinit? Kuinka paljon niillä leikitään ja kokeillaan, pärjättäiskö ilman. Miksi kaksisuuntainen tai muu psyykensairaus eroaisi näistä sairauksista? Miksi on monen mielestä ok leikkiä terveydellään lääkityksensä kusemalla, kun on kyse psyykkisestä sairaudesta? Ja muut jopa kannustaa tähän? Jos kyse olisi muusta sairaudesta tuskin niinkään katsottaisi hyvällä tätä kikkailua… Tai mistäs minä tiedän, kun en muiden sairauksien vertaiskeskusteluissa ole mukana, mutta tällainen kuva mulla on.
Usein törmää myös siihen, oli lääkitys mistä johtuva vaan, että lääkkeet on niin hankala muistaa ottaa… Tai muistaa, ottiko jo lääkkeet. Lähes kaikille tuntuu olevan dosetti kuitenkin tuttu keksintö… Joo, täytyyhän se täyttää. Mulla menee sunnuntaisin viikon dosetin täyttöön n.10 minuuttia, johon on laskettu mukaan lääkkeitten kerääminen kaapista pöydälle. Ja mulla on varsinaisten lääkkeiden lisäksi myös vitamiinit, kalaöljyt ja muut terveyspillerit mukana tässä jaettavana. Ei luulisi olevan kovin hankalaa ja vaativaa. Toki joo, masentuneelle voi olla. Siksi mulla on ajantasainen lääkelista olemassa, että jos en itse kykenisi dosettia täyttämään, sen voisi tehdä vaikka mun mies tai joku muu läheinen. Ja toki on olemassa myös terveydenhuollon tarjoamana palvelua lääkkeenjakoon tai annoslääkitykseen.
No jokainen tyylillään eikä se oo multa pois, jos joku sotkee elämänsä lääkekikkailullaan, kunhan se ei vaikuta mun tai mun läheisten elämään. Toki joskus ketuttaa lukea/kuunnella näitä juttuja, mutta itsepä valitsen, mihin keskusteluihin osallistun.
Mutta siinä vaiheessa, kun joku, joka ei tiedä pennin vertaa mun sairaudesta ja oireilusta, tulee mussuttamaan siitä, miten pilaan itteni noilla ”kemiallisilla paskoilla”, joita tungen suustani alas, koska ”en kestä tavallista elämää” ja tarjoaa paremmaksi lääkkeeksi jotain ”yksisarvishoitoja”, alkaa mun hyvin lääkitty päänikin oireilemaan siihen suuntaan, että tämän ”paremmintietäjän” on paras suoria fyysisesti tai virtuaalisesti hyvinkin kauas meikeläisen vaikutuspiiristä.
Voi kunpa osattaisiin suhtautua psyyken sairauksiin samoin kuin muihinkin sairauksiin ja otettaisiin tosissaan niiden hoitaminen ja saataisiin pois se stigma, että se olisi jotenkin pelottavaa tai säälittävää tai heikkoutta jos sairastuu psyykkisesti.
Ei aina tarvi tätäkään asiaa kokonaan ryppyotsaisesti ottaa: