Meillä vallitsee kauhuntasapaino mun kosketusyliherkkyyden kanssa. Mä ahdistun usein melkein paniikkiin saakka, jos tiedän joutuvani kättelemään tai koskettamaan toista ihmistä. Saati jos joku koskettaa varoittamatta mua. Nuorena tilanteissa, jossa en ennakolta varautunut kosketukseen (esim. joku otti kiinni takaapäin) saatoin jopa lyödä, vaikka muuten en aggressiivinen ole ollutkaan. Paitsi nuorena aikuisena känni-paniikkikohtauksissa, jolloin hyperventiloin itseni tajunnan rajamaille. Löin, potkin ja riehuin, koska olin varma, että mut tapetaan.
Eli olin kaikkien lempi-kännäys-kaveri. 😉
Erityisen hankalaksi nykytilanteen tekee se, etten aina kestä omien lasten fyysistä läheisyyttä. Toisena päivänä en siedä miehenkään kosketusta, toisena päivänä taas kaipaan sitä ahdistukseen saakka. Olen käyttänyt mielettömät määrät tunteja asian vatvomiseen ja päiväkirjalle asiasta avautumiseen, kunnes erään päivän karsea korvamato aiheutti ahaa-elämyksen.
Korvamato oli tietenkin MC Nikke T: Jos haluu saada on pakko antaa.
Niinpä niin, vaikka 13 vuotta ollaan yhdessä isännän kanssa oltu ja enemmän ja vähemmän tunnettu pennusta asti, ei miehelle ole vielä siunaantunut ajatuksen lukutaitoa, ainakaan silloin, kun vellon ahdistuksessa.
Ensinnäkin pitäisi puhua asiasta. Mutta kun omat ajatukset ja sanat ovat umpisolmussa, se ei ole ihan helppoa. Ja toisaalta isännälle on kehittynyt hieno kuulo-suodatin. Hän saattaa sujuvasti kuunnella ja vastailla minulle, mutta kun palaan myöhemmin asiaan, hän ei ole koskaan asiasta kuullutkaan. Joskus ärsyttävää ja loukkaavaa, mutta toisaalta ymmärrän senkin, kun miettii, miten paljon se joutuu kuuntelemaan mun pohdintoja ja loputonta ajatusten kääntämistä ja vääntämistä. Ilman suodattimia se taitas olla vielä hullumpi kuin minä. 🙂
Ja miten hölmölle minusta tuntuu pyytää läheisyyttä, kuin lapsi karkkia kaupassa.
Tosin suora puhe on tarpeellista silloin, kun toisen ajatukset ja käyttäytyminen eivät ole mitenkään tulkittavissa.
Mutta korvamadosta tein siis päätelmän, että jos haluan läheisyyttä, mun on oltava aktiivinen sitä antamaan. Ja ymmärtämään myös se, että toisella voi olla just se huono päivä, jolloin läheisyys ei tunnu hyvälle. Mutta silloinkin olen saanut edes pienen kontaktin torjutuksi tulemisesta huolimatta.
Tätä olettamusta olen testannut käytännössä nyt jonkin tovin.
Olen huomannut, että se toimii. Kun aktiivisesti koskee toiseen ohi kulkiessa, välillä vain kosketus, välillä halaus ja toisinaan pidempi pysähtyminen, siitä tulee tapa. Kosketukseen tottuu, mutta siitä saatuun mielihyvään ei turru.
Valitettavasti en vielä kykene laajentamaan kosketuspiiriäni. Lapsille koitan tankata fyysistä läheisyyttä niinä päivinä, kun kykenen läheisyyteen.
Edelleen kammoan vieraamman ihmisen kosketusta ja saatan ahdistua myös ystävien fyysisestä läheisyydestä. Ehkä jonain päivänä se helpottaa…
Kosketelkaa toisianne, mutta vasta luvan saatuanne! 🙂