Sosiaalissensitiivinen depressio

Otsikko vain tuli mieleeni, tuskin kyseistä termiä on olemassa, ainakaan tarkoittamallani tavalla.

Mitä siis tarkoitan?

Sitä, että vaikka olen masentunut ja ahdistunut, pyrin kuitenkin käyttäytymään ”ihmisten ilmoilla” suhteellisen normaalisti. Saatan olla puhelias, nauraa mukana, hymyillä ja kiittää. Saatan jopa vitsailla, vaikka vitsit vähissä tilanteessani onkin. Revin, jopa mautonta, huumoria sairaudestani ja sen oireista sekä sen mukanaan tuomista tilanteista. Huumori, vaikka teennäinenkin, tuo sairautta esiin keveämmässä muodossa ja vaikeat tilanteetkaan eivät ole niin isoja mustia mörköjä, jos niistä löytää koomisia piirteitä. Huumorin keinoin saan muut hyvälle tuulelle ja huomion pois ahdistuksestani ja panikoimisestani

Kyselyihin voinnistani vakiovastaus, varsinkin vieraammalle, kuuluu ”Päivä kerrallaan. Kai tää tästä”, huolimatta siitä, mikä olo minulla oikeasti on.

Pyrin asioimaan kaupoissa ja virastoissa näyttämättä paniikkiani ja turvautumalla turvakeinoihini mahdollisimman huomaamattomasti.

Turvakeinot ovat siis tapoja, joihin turvaudun, kun ahdistus alkaa olla liian suurta. Ehkä ulospäin näkyvimmät keinot ovat puhaltelu tai hallittu hitaasti hengittäminen, jonkin asian käsissä nyplääminen, toisen sanojen toistaminen (auttaa käsittelemään asiaa, koska paniikin keskellä aivot käy hitaalla), silmien hetkeksi sulkeminen, jonkin pisteen/kuvan tuijottaminen, huulikorun muljuttelu/imeminen. Lisäksi on keinoja, jotka eivät niinkään näy ulospäin, muuta kuin hajamielisyytenä (mantrojen hokeminen, numeroiden laskeminen, jne.).

Joskus minulta on kysytty, eikö minua haittaa ihmisten toljotus, kun on hiukset pinkkiä ja sinistä, kasvoissa lävistyksiä ja pukeudun tämän kylän katukuvasta poikkeavasti.

Vastaus on yksinkertainen. Joka tapauksessa koen, että ihmiset tuijottaa, joten minun on helpompi ajatella, että huomio kiinnittyy ulkonäkööni eikä minun panikoimiseeni. Tämä kuitenkin on bonusta ulkokuoressani.

En värjää hiuksiani, ota lävistyksiä tai pukeudu, kuten pukeudun,  huomiota herättääkseni tai ”suojakuoreksi” vaan koska nyt minulla on mahdollisuus näyttää sille, mille haluan. Ei tarvitse ajatella, millaiselta pitäisi näyttää työssä tai mitä on otettava esim. lävistysten suhteen huomioon. Onhan se kivempi olla omissa nahoissaan, kun saa olla  sellainen kuin tahtoo edes niin pitkälle, kuin siihen kykenee. Koska tällä hetkellä omaan ulkonäköön päivittäin jaksaa panostaa ehkä hiusten harjauksen ja vaatteiden päälle pukemisen verran, on pysyvät elementit, kuten lävistykset ja hiusvärit, harvoja ulkonäön piristyksiä, joihin kykenee.

Vaikka puhunkin sairaudestani avoimesti, en silti halua romahdella ihmisten edessä. Miksi sitten puhun tilastani? Huomionhakuisuuttaniko?

Osaksi työstän puhumalla itsellenikin ajatusta sairaudesta ja tutustun siihen itsekin.

Toinen syy on se, että haluan olla avoin.

Niin paljon olen saanut elämäni aikana paskapuhetta niskaani, etten halua tästä asiasta sitä lisää. Tyhjänpäiväinen juoruilu on minulle yhdentekevää, mutta tässä asiassa haluan olla avoin ja samalla ehkä myös tuoda esiin, ettei ne mielenterveyden ongelmat niin pelottavia ole.

Linkkasin tähän Mokoma- bändin Lunnaat-biisin. Miksi? Paitsi siksi, että tunnustaudun bändin faniksi.

Mielestäni biisi ja sen video tuovat nimenomaan tukea sille ajatukselle, että vaikka puhutaan vakavista ja ikävistä asioista, sen voi myös tehdä huumorin sävyttämänä. Loppujen lopuksi monesta paskastakin asiasta syntyy myös jotain hyvää. Toisille matka minuuteen, toisille levy…

Nauraa kannattaa, vaikka väkisin! Ja parasta on, jos osaa nauraa itselleen!