Onpa pitkä aika edellisestä kirjoituksestani. Mitäpä on sitten tapahtunut?
Työkokeilu päättyi heinäkuun alussa ja siitä, miten se päättyi jäi vähän huono maku. Osittain omaa syytäni ja paljolti ei.
Huomasin jo työkokeilun aikana, että kognitiiviset ongelmat lisääntyi, sanat hukkui, käytin vääriä sanoja, jumitin johonkin asiaan, jne. Silloin luulin, että kyseessä olisi liika mieltätasaava lääkitys ja sitä sitten alennettiin.
Olotila kuitenkin heikkeni ja vielä, kun tuli muuta sotkua elämään, masennushan sieltä iski. Ja sitäpä on sitten riittänyt ja riittänyt ja riittänyt. Ja jotta ei menisi liian helpoksi, tällä kertaa masennus ei aiheuttanut ahdistusta, kuten yleensä vaan se lamasi täydellisesti. Mitään en saanut aikaiseksi, haahuilin ympäri taloa ja nukuin ja nukuin ja nukuin. Kirjoja kykenin lukemaan, mutta siinäpä se sitten olikin. No lääkityksiä muutettiin ja psykologin kanssa asioita puitiin ja oli mulla siinä viiden päivän kuntoutusjaksokin, jolloin sain keskittyä vaan omaan olotilaan.
Pakkohan se oli tietty jotain tehdä vaikka kuinka toimintakyky hipoi lattian rajaa. Lapset kouluun ja iltaruoan teko. Siinä oli ne hommat, jotka pyrin tekemään vaikka muuta ei olis irronutkaan.
Onneksi päästiin tilanteeseen, jossa masennus ei enää pahentunut. Nyt onkin sitten kerätty voimavaroja, pikku hiljaa, itseään kuunnellen. Sosiaaliset suhteet tässä on kyllä mennyt ihan kuralle, mutta toisaalta mitään järkeä ole ollut mennä kyläilemään/ pyytää ketään käymään, jos mä haahuilen aaveena ees taas enkä kykene edes normaaliin keskusteluun, kun ei aivot vaan toimi.
Tosin nyt alkaa olemaan pakko koittaa repiä itteäni ylös, koska on pakko mennä eteenpäin. Onhan tästä ylös päästävä, näinkään tämä voi loputtomiin jatkua. Onneksi pikku hiljaa on jaksanut vähän enemmän.
Niin raadollista kuin se onkin, myös taloudelliset pakotteet vaatii sitä, että mun on ensi vuoden alkupuolella lähdettävä työkokeiluun tai -valmennukseen. Tällä kertaa on vaan pidettävä pää kylmänä ja suojeltava omaa jaksamista. Ja ensi sijassa jo etsittävä työpaikka, jossa työ ei ole liian vaativaa… Siinäpä sitä onkin etsimistä. Onneksi sitä ei tarvitse tehdä yksin. Ja olen saanut jo paljon hyviä ohjeita, kuinka pärjätä ilman, että menee taas överiksi.
Kaiken keskellä on tässä ollut jotain hyvääkin, jo pieniin edistysaskeliin tulee kiinnitettyä huomiota. Oon opetellut ”taputtamaan itseäni olalle” jo hyvästä yrityksestä. Ja toisaalta taas olen nähnyt, että mikään muu ei mene rikki, vaikka mä menisin. Uskon, että ystävätkin ymmärtää sen, että olen ollut etäisempi. Ja kotonakin kaikesta ollaan selvitty ja lapset olleet vaan tyytyväisiä, kun olen ollut kotona ja mulla on ollut aikaa, vaikka välillä ei ajatukset ole pysyneet kasassa.
Joulukin jo on lähellä. Siitä kieltäydyn ottamasta stressiä. Tulee se joulu ilman sitä hemmetinmoista häsläämistäkin. Lahjoja on hankittu pikku hiljaa ja ruokien hommaamista ja tekoa on jaettu niin, ettei kenenkään tarvi olla joulun alusviikkoa keittiössä pää punasena.
Tällaisin ajatuksin kohti loppu vuotta.