Jäin miettimään ajatusta siitä, että tämä sairaus olisi kuin toinen minä. Tavallaan omasta minästä jakautunut persoona ihmisen oman minän vieressä. Tähän ajatukseen, ainakin osalla näin ajattelevilla, liittyy myös ajatus siitä, että se toinen persoona on se, joka sairastaa maniat ja masennukset ja tavallaan on syyllinen niihin tekoihin tai sanoihin, joita ihminen tekee ja sanoo näiden kausien aikana.
Minulle tällainen ajatusmalli on vieras. Käytän itsekin termiä ”sairaus puhui”, kun puhun esim. (hypo)maniassa hölmöilyistäni. Mutta koen, että tämä sairaus on kiinteä osa minua. Paremminkin sisällä kuin vieressä.
Joitakin sanomisia ja tekoja olisi mieluista katsoa ulkopuolisena, ”en se oikeasti ollut minä”, mutta minua on enemmän auttanut terapiassa niiden tapahtumien käsiteleminen ja hyväksyminen niin, että minä se olin, mutta en olisi toiminut niin, jos minulla ei olisi ollut (hypo)mania tai masennus. Vaikka usein rinnastankin mielensairaudet fyysisiin sairauksiin, kuten esim. diabetekseen (esim. lääkitys ja elämänapamuutokset auttavat pärjäämään sairauden kanssa vaikka siitä ei voi koskaan parantua), en kuitenkaan osaa oikeasti ajatella ihan niin. Toki moni fyysinenkin sairaus voi muuttaa persoonaa, mutta koen kuitenkin niin, että niin kaksisuuntainen kuin muutkin mielensairaudet vaikuttavat pysyvästi minään ja senkin takia tästä sairaudesta on hankala saada täysin oireetonta.
Luulin jo vuosi sitten, että olisin löytänyt tasapainon, mutta jälkikäteen olen tajunnut olleeni, jälleen hypomanian puolella, lääkityksestä huolimatta. Olen kuvannut nykyään oloani siten, että on nousukausi tai laskukausi vaikka oikeasti se on vähättelyä. Ihan oikeita hypomanioita ja masennuksia ne on olleet. Minun on vain ollut helpompi hyväksyä ne oireet vähättelemällä ja ajattelemalla, että vielähän minä hyvin pärjään. Psykiatri kiinnitti tähän huomiota ja sai minut tajuamaan, että ei minun tarvitse vain pärjätä vaan voisin oikeasti voida ihan hyvin. Minun on vain vaikea uskoa, että pääsisin täysin oireettomaan tilaan. Se johtuu varmaan siitä, miten koen sairauden olevan sisällä, osa persoonaani. Ja toisaalta, se tuntuu jopa pelotavalle ajatukselle, millainen minä olisin, jos elämääni kuuluvia nousuja ja laskuja ei enää olisikaan. No, uusi lääke on otettu kokeiluun ja toivottuna lopputuloksena olisi oireetomuus. Toivoahan aina saa…