Mulla on ollut jo useamman vuoden sama ”värssy”, jolla toivotan facebookissa hyvää uuttavuotta.
Se menee näin:
Uuden kynnyksellä on aika ynnätä mennyt.
Ottaa siitä kaikki se, mikä on tärkeää, jättää kaikki muu.
Uusi jännittää, pelottaa ja innostaa.
Toivottavasti tuleva vuosi on täynnä innostavia, jännittäviä
ja vähän pelottaviakin asioita!
Sekä paljon rakkaita läheisiä! Onnea Uudelle Vuodelle!
Niin, ynnätä mennyt…
Alkuvuosi meni masennuksesta palautuessa ja miettiessä, mitä sitä alkaisi tekemään. Paljon oli ajatusta ja yritystä työllistyä. Valitettavasti totuus vain on se, että ilman minkäänlaista työkokemusta ei niitä töitä niin vaan täällä päin saa. Tai sitten en osannut vain hakea…
Siksipä lähdinkin hakemaan uutta ammattia. Näistä vaiheista tarkemmin kerroinkin edellisessä tekstissäni
”Kesä tuli ja meni”. Siinä pohdin, mitä tapahtuu, jos olo heittelee. No, koettavahan se oli sekin.
Opinnot alkoi ihan hyvin, vaikkakin koin, että opin muita hitaammin. En osannut ilmeisesti ottaa oikein kouluttajan kommentteja ja opetustekniikkaa, vaan ahdistuin siitä ja aloin pelkäämään virheitä. Ja niitähän sattui, kun niistä alkoi panikoimaan. Loppujen lopuksi kuljin hetken aikaa itkun kanssa kouluun ja olin koko ajan kuin ”peura ajovaloissa”, ainakin sisäisesti, en sitten tiedä, paljonko tihkui ulospäin tuosta olotilastani, jota toki pyrin peittelemään.
No, onneksi sain kotona purettua oloani ja psykologille avattua koko kuvan. Ja taas alettiin purkamaan tilannetta, palastelemaan ja katsomaan asiaa siltä kannalta, etten minä välttämättä olekaan aina väärässä ja toisaalta, ettei ole ”väärää tapaa” kokea tilanne. Myös opiskelukavereiden kanssa tuli enemmän puhetta ahdistavissa tilanteissa. Loppujen lopuksi tilanne alkoi purkautua, mutta ahdistus jäi päälle. Ja kovana. Niin kovana, että se esti keskittymistä ja suoriutumista. Onneksi sain ajan psykiatrille ja hänen kanssaan tuumittuamme päädyimme aloittamaan tarvittavan lääkityksen ahdistusta lievittämään.
Niin joo, tässä oli vielä sellainen jännitysmomentti samaan soppaan, että vanha psykiatrini jäi eläkkeelle ja tilalle tuli uusi ihminen. Ensi kohtaamisemme oli nimen omaan tilanteessa, jolloin menin hakemaan apua ahdistukseeni. Luojan kiitos, uusi psykiatri on erittäin mukava ja hän ymmärsi hyvin sekalaista selostustani tilanteesta.
Tarvittavien aloitus ajoittui melko loppupäähän teoriajaksoa, ennen työharjoittelun alkamista. Apu lääkityksestä oli onneksi nopea. Niinpä pystyin valmistautumaan työharjoittelun alkamiseen ilman ”maailmanlopun meininkiä” ja työharjoittelussa hermoni ovat pysyneet kasassa. Ja harjoittelu on mennyt mielestäni hyvin. Tai ainakin toivon niin, sillä sopimukseni työharjoittelupaikkaan on katkolla ja haluaisin kyllä kovasti jatkaa kyseisessä paikassa kesään saakka… No aika näyttää…
Vapaaehtoistyössä olen jaksanut tehdä enemmän ja sielläkin tapahtui isoja muutoksia. Nyt on vähemmän minun vastuullani ja se tuntuu hyvälle. Uudet, ideoita täynnä olevta ihmiset onneksi löysi yhdistyksen. Pikku hiljaa ehkä löydän uudelleen oman paikkani ja tapani tehdä vapaaehtoistyötä.
Mitä ”mukaan ottamista” tässä vuodessa sitten on…
No ainakin se, että olen kehittynyt palastelemaan asioita. Ei tarvi kaikkea hanskata kerralla ja varsinkin ahdistavaa tilannetta on hyvä purkaa osiin.
Olen osoittanut itselleni, että opin uutta, ehkä hitaammin kuin haluaisin, mutta opin kuitenkin.
Opin myös paljon itsestäni. Opin luottamaan omaan tuntemukseeni, jos joku tuntuu olevan vinksallaan, se luultavimmin on. Ja toisaalta, jos huonompi aika iskee, se ei välttämättä tarkoita sitä, että mennään sinne pohjamutiin asti vaan kopin voi ottaa myös matkalta. Eikä mikään mene pysyvästi rikki, vaikka mä säröilenkin. Osaan myös paremmin ottaa ”hengityshetkiä”, kun on koottavaa itsensä ja ajatuksensa. Pieni asia, mutta niin hemmetin hankala se on ollut oppia.
Ja arki rullaa vaikka mä en oiskaan 24/7 ohjaksissa ja tekemässä kaaoksen hallintaa…
Ehkä siinä ne tärkeimmät…
Paitsi tietenkin ne kaikki uudet ihmiset, joita olen vuoden aikana saanut elämääni! Ja ne, jotka ovat mukana kulkeneet vaikka välillä olenkin tosi huono ystävä,! Oon välillä niin omassa elämässäni lillumassa tai aikaa ei tahdo löytyä vaikka maailman parantaminen ystävän kanssa onkin todella tehokasta mielen parantamiseen ja toki aina on ihana nähdä hyviä ystäviä.
Ensi vuosi tuo tullessaan paljon kysymysmerkkejä ja se on todella pelottavaa ja jännittävää. Toivon mukaan sieltä löytyy myös niitä innoittavia asioita. Toisaalta, kuten siihen palastelemisen taitoon kuuluu, pyrin elämään nyt, en huomisessa enkä varsinkaan siellä menneessä. Ja pyrin olemaan murehtimatta tulevia, joista ei vielä edes tiedä. Kyllä ne murheetkin sieltä tulee, ainahan niitä tulee, mutta ehtii ne itkut ja hammasten kiristykset tehdä sittenkin, kun ne kohdalle osuu, ei niitä etukäteen tartte tehdä.