Vähän työelämään tutustumassa

Mä olen kohta kolme kuukautta ollut työkokeilussa.

Vaikka oppimisvelvollisuutta ei olekaan, olen toki opetellut työtehtäviä ja osallistunut kaikkeen mahdolliseen omien kykyjeni ja mahdollisuuksien rajoissa.

Ala on sellainen, johon en oikeastaan ollenkaan ollut tutustunut aiemmin, joten uutta asiaa on todella paljon. Vanhan työni kautta (jossa olin ennen totaalista romahtamista ja sen myötä diagnoosin saantia) olen kuitenkin saanut paljon oppia ihmisten kanssa työskentelystä ja asiakaspalvelusta. Ja onhan minulle toki kertynyt yli 8 vuotta kokemusta työelämästä.

Siksi vereni kiehahti, kun asiakas kysyi minua neuvovalta työntekijältä, ”Onko teillä uusi työharjoittelija”, johon työntekijä vastasi ”No, on vähän työelämään tutustumassa”.

Siis, niinhän mä olen, mutta tuli mitätön fiilis. Ja kun mulle kuitenkin jokainen työpäivä on merkittävä, kun jaksan ja kykenen. Ja kuitenkin  mulla itelläni on olo, että olen kuitenkin työelämää varmasti kokenut melko rankan polun kautta… (tosin eihän opastava työntekijä sitä tiennyt, koska en ole diagnoosistani ja työkokeiluni syistä kertonut).

Toisaalta on mielenkiintoista kokea työharjoittelijan rooli, kun entisessä työssä paljon ohjasin opiskelijoita ja otin näyttöjä vastaan. Toki eri työ, mutta kuitenkin. Ja molemmat työpaikkoja, jossa vaaditaan harjoittelijalta paljon.

Olen törmännyt oikein kunnolla siihen, mikä vanhassa työssäni myös puhutti. Siihen, miten työtehtävät opetetaan. Jälleen täysin eri alat, mutta sama ongelma.  Ei mahdu ensimmäiseen kymmeneen kertaan se, kun yksi on opettanut jonkin tehtävän ja kun myöhemmin teet samaa hommaa toisen kanssa, sua käsketään tekemään se toisella tapaa vaikka molemmilla tavoin lopputulos on sama.

Oman mausteensa mun työkokeiluun tuo myös kova itsekritiikki. Jostain syystä, mun oppimistavaksi on urautunut ”yritys ja erehdys”. Kun teen virheen (joita on siis todella tullut), saatan ohittaa sen näennäisesti olankohautuksella. Kuitenkin sisäinen kritiikinkäsittely onkin aivan toisenlainen prosessi. Itsesyytökset ovat aivan hirveitä. Ja se virheen analysointi kestää ainakin päivän loppuun, jos ei useampaa päivää.

Immeinen, joka auttaa mua miettimään, mitä tulevaisuudessa tekisin, sanoikin mulle, että oon tosi vaativa itteäni kohtaan ja löytänyt työkokeilupaikan, jossa multa vaaditaan paljon.

Ilmeisesti joudun heittämään piakkoin hyvästit tälle työkokeilupaikalle ja tiedän jo, että teen sen tosi haikein mielin. Vaikka olenkin nostanut esiin ketutuskäyrääni nostavia asioita, on mielessäni kuitenkin paljon myös aivan mahtavia asioita kyseisestä työkokeilupaikasta.

Olen saanut oppia ihan uusia asioita paljon ja todella yrittää itse. Joka päivä on ollut työntäyteinen ja hyvä niin, ei musta oo tyhjää toimittamaan montaa tuntia työpäivän aikana vaan haluan oikeasti tehdä ja touhuta. Minua on todella jaksettu neuvoa ja opettaa ja ymmärretty myös se, että teen virheitä. Työpäivissäni on joustettu, jotta olen voinut hoitaa asioitani ja terveyttäni ja pitää huolta jaksamisestani (vaikka en ole kaikkia syitä toki kertonutkaan, koska en ole kertonut sairaudestanikaan).

Vielä en tiedä, mitä loppukesä ja syksy tuo tullessaan, mutta sen jo tiedän, ettei työ saa mennä mun hyvinvoinnin edelle. Työtä tehdään elämää varten eikä eletä työtä varten.

Kesällä saakin lööpäillä ja olla vaan, mutta syksyn tullen haluan taas päästä harrastuksiini kiinni ja jaksaa tehdä muutakin, kuin hoitaa pakolliset asiat ja kotityöt.

Onhan tämä melkoinen seikkailu, jota en aiemmin edes ajatellut tulevan enää eteen. Saa nähdä, mihin tämä seikkailu johtaa ja löydänkö itselleni uuden työn…